Hah, mä olen edistynyt. Maanantaina oli miehen synttärit. Muistin vain miehen synttärit - en sitä, että  henkilökohtaisesta maailmanlopustani tuli kuluneeksi juuri samana päivänä kolme piinallista kuukautta. Luonnollisestikin jälkimmäisen asian muistin tänään, vapaapäivänäni. Tosin tänään se ei tee yhtään niin kipeää kuin lauantaina. Se siitä edistyksestä sitten. Mähän olin ollut syvällä syövereissä jo pari päivää ennen kuukauden tiettyä päivää. Tuolla mä ajelin pienillä mutkaisilla hiekkateillä kyyneleet silmissä ja kuuntelin uudestaan ja uudestaan Indican biisiä... Mies sanoi, että "kuuntele vaan, mutta älä mene sen musiikin mukaan". Tästä täytyy olla samaa mieltä. Mutta tottakai niitä syvän vitutuksen päiviä tulee aina silloin tällöin. Ja meneehän ne ohi, jos sitten saan ajella ihan rauhassa, huudattaa stereoita ja olla itsekseni - ilman mitään painostusta.

Sunnuntaina ostin "hyvinvoinnin uutuusehti Evitan", koska sen kannessa luvattiin, että pettämisen voi antaa anteeksi. Eipä sieltä mitään kovin uutta tietoa tullut tähän suohon. Tosin pelkästään kyseisen artikkelin otsikko "Ikuisesti sinun marttyyrisi" pisti  miettimään . Ei helkkari - mä mikään marttyyri halua ikuisesti olla. En halua, en!

Tiedostan kyllä, että anteeksiantamisen esteenä on se, etten oikein täsmälleen tiedä, mitä pitäisi antaa anteeksi. Tai ei ehkä ihan sekään. Enemmänkin se, että mies aika ajoin kiistää, että mitään pettämistä olisi tapahtunutkaan. Mitä mä sitten oikein voisin antaa anteeksi, jos kerran mitään ei muka edes tapahtunut. Jos tässä voitaisiin olla edes pysyvästi yhtä mieltä siitä, että mun luottamukseni on mennyttä toistaiseksi toisen teon vuoksi. Jos voitaisiin olla yhtä mieltä siitä, että mulla on oikeus olla loukkaantunut ja haavoitettu. Sehän ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mulla on oikeus roikottaa miestä löysässä hirressä hänen tekonsa vuoksi. Mutta helpompaa olisi ottaa häneltä se köysi kaulan ympäriltä, jos saisin edes olla hänenkin mielestään oikeutetusta vihainen. Oikeastaan mä tarvitsisin mieheltä vain ymmärrystä tän asian suhteen.  Enhän mä kuitenkaan ole väittänyt hänen olevan vastuussa mun elämän pilaamisesta. Tai siis ollaanpa nyt ihan rehellisiä. Kyllä mä taisin silloin ihan alkuun tehdä hänelle selväksi, että mun elämällä ei enää ole mitään merkitystä, koska hän on sen mennyt pilaamaan. Mutta siis se ei ollut mikään pysyvä tila. Tottakai musta ensin tuntui, ettei elämässä ole mitään mieltä ja se on miehen vika. Mutta jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei meistä kumpikaan ihan täysin ollut pitänyt huolta meidän suhteesta siihen mennessä - joten ei siihen vain toinen voi olla syyllinenkään. Tässä ei ylipäätään taida olla järkevää etsiä syyllisiä.

Artikkelin hyödyllisin vinkki oli kuitenkin se, että "Kannattaa kuunnella viimeisiä ajatuksiaan ennen nukahtamista. Jos ne ovat aina negatiivisia, on paras alkaa kehittää itselleen uusia uskomuksia elämästään." Mulla on sittenkin asiat melko hyvin. Ei tarvitse mennä sänkyyn negatiivisten ajatusten kanssa. Joten kyllä täältä suosta vielä noustaan, vaikka välillä tuntuukin, ettei tämä lopu koskaan.

Sitä paitsi kyllä meidän parisuhdekin tällä hetkellä näyttäytyy mulle muilta osin hyvin positiivisessa valossa. On jälleen yhteisiä matkasuunnitelmia (jotain romanttista mitä kannattaakin odottaa) ja yhdessä vietetty aikakin tuntuu hyvältä. Tosin kyllä mä aika herkkänahkainen olen viime aikoina ollut, mutta onko se sitten paha asia, jos näyttää tunteensa. Paremmat edellytykset meillä kai on suhdetta kehittää ja avioliittoa jatkaa, jos ollaan rehellisesti ja avoimesti sitä mitä ollaan.