Viime päivät on olleet aika rankkoja, mutta silti mä olen myös ollut äärettömän tyytyväinen ja onnellinen. Vaikka on ollut suuria vihanpurkauksiakin, niin olen kuitenkin selvinnyt niistä suhteellisen nopeasti. Mulle on nyt selvää, etten aio kiirehtiä mihinkään. Sen verran olen meidän liitosta jo oppinut, että mitä kiireempi herralla on, sitä varmemmin muutos ei ole pysyvää sorttia. Tässä on siis pari vaihtoehtoa. Mies joko muuttuu tai sitten ei.

Veikkaan jälkimmäistä, koska tiedän, ettei hänellä riitä kärsivällisyyttä todistella olevansa muuttunut (eikä muutos voi olla aito, jos sitä pitää todistella), jos en jo viikon päästä usko muutokseen ja ole itse soittamassa muuttoautoa hänen tavaroilleen. Uuden naisen löytäminen ei ole hänelle ongelma. Kokemuksesta tiedän, että uuden ihmisen tavattuaan hän osaa olla erittäin charmantti, ihana, huomioonottava, rakastava ja sinnikäs jopa useampia kuukausia.

Miehen suuri unelma on saada vauva. Jotenkin kaikki muuttuu vauvan myötä hänen mielikuvissaan kerrassaan taivaalliseksi. Minä taas tiedän, ettei se nyt ihan niin mene. Terapiassa itse asiassa juteltiin siitä, millaisena hän näkee meidän arjen, jos meillä olisi vauva. Hänestä mä olen sitten vaan koko ajan vauvan kanssa ja hän ei saa niin paljon huomiota, mutta aikoo kestää sen kuin mies. Terapeutti kyllä kertoi, että onhan se nyt paljon muutakin. Taisi myös mainita, että minä tuskin haluan vauvaa, josta olen kokonaan yksin vastuussa. Onhan mulla jo tuo teini, jonka kanssa olen elänyt kahden suurimman osan tytön elämästä. Oikeastaan olin aika hämmästynyt siitä, kuinka tarkkaan terapeutti oli mua kuunnellut, kun osasi kertoa täsmälleen ne asiat, joista olen yrittämällä yrittänyt miehelle puhua. Ja vieläpä niin, että mies taisi ne kuulla - ainakin sillä hetkellä - ymmärtämisestä ei sitten olekaan mitään tietoa. Nythän on kuitenkin niin, ettei hän edes usko koko terapiaan. Tai parantavaan erillisyyteen tai yhtään mihinkään. Ai, mutta uskoohan hän siihen kuitenkin, että mä olen terapian tarpeessa.  Täytyyhän mun olla, kun en ymmärrä kuinka hyvän miehen olen käytökselläni menettämässä. Muuten kyllä kaikki ratkeaisi jos vain asuttaisiin yhdessä ja meille tulisi vauva.  Ääääh!

Taidettiin mennä asiasta villakoiraan. Näin vaan välillä käy, kun laskee sormet näppäimistölle, katselee ulos ikkunasta ja antaa vaan ajatusten virrata.

Yritin siis sanoa, että mulla ei ole kiirettä mihinkään. Eikä mikään voima maailmassa voi mua hoputtaa etenemään suuntaan eikä toiseen, ellen ole siihen valmis. Toiset voivat luonnollisesti tehdä tämän pohjalta omat ratkaisunsa, mutta sekään ei ole eikä saa olla syy sille, että toimin vasten tahtoani.

Kattokaa vaikka murjottavia pieniä porsaita