Tyypillinen perjantai. Mies soittelee ja kerjää lupaa lähteä kaupungille. Eihän hän siihen mun lupaani tarvitse. Joten tää on taas joku kumma vastuun toiselle sälyttäminen. Jos sanon, että mene, niin kaikki mitä silloin tulee tapahtumaan on mun syyni.  Ja kaikki mitä huomenna ei tapahdu, on mun syyni. Ja jos kiellän, niin mä haluan estää häntä elämästä ja valikoida hänen kaverinsa jne. Vaan kun mä en ihan oikeasti halua joutua vastuuseen mistään tollasesta, mikä ei oikeasti mulle edes kuulu. Mä haluaisin vaan, että mies ottaisi itse vastuun tekemisistään. Ja seisoisi sitten tekojensa takana kuin mies.

Lisäksi ollaan käyty järjetöntä juupas eipäs keskustelua. Mies haluaa saada tehdyn tekemättömäksi. Hän ei siis ole pettänyt mua. Mikään aikaisempikaan sopimusten rikkominen ei ole ollut pettämistä. Hmm, mitähän se sitten on, jos sovitaan tietystä toimintatavasta ja vain toinen noudattaa sitä? Sittenhän se tarkoittaa sitä, ettei munkaan tarvitse välittää mistään sovituista asioista. Koska jos mä kerran vaan rikon sopimusta, niin eihän se ole pettämistä. Ei tietenkään ole. Eikä se sitten varsinkaan ole pettämistä, jos kerron siitä. Siis pitäähän hänen nyt antaa arvoa rehellisyydelleni. Mähän kuitenkin kerroin kuinka rikoin meidän sopimusta toistuvasti ja monin eri tavoin. Ja sehän osoittaa vaan, että haluan olla hänen kanssaan enkä jatkaa mitään salamyhkäistä toimintaa. Kyllä nyt on taas sellanen kyrpä  kupla otsassa, ettei niin isoa oo kellään!

No niin. Mä mietin joka päivä, onko tässä oikeasti mitään järkeä. Koska jos mä olisin ollut se joka rikkoi sopimusta, ei tarvitsisi edes miettiä mitä tehdään. Harkinta-aikaakin olis jo yksi kolmasosa takana. Ei auttais, vaikka mä kuinka yrittäisin selvittää miehelle, että "Hei, en mä ihan oikeesti oo sua pettänyt, kun eihän me edes ehditty sänkyynkään. Siis mähän vaan tapailin toista sun selkäs takana kolme viikkoa, kun sanoin olevani ylitöissä. Siis vittu sun kanssas". Joo ei, ei tässä ole mitään järkeä. Mutta onko kukaan ollut täysissä sielun ja ruumiin voimissa kävellessään jalat tutisten alttarille vannomaan, että rakastaa kunnes kuolema meidät erottaa. Tuskin!

Mun suuttumus tosin kumpuaa eniten siitä, että mies jaksaa aina vain epäillä mua jatkuvalla syötöllä. Mutta kun itse kerron, että luottamus on 100 astetta pakkasen puolella, niin johan siitä syntyy kammottava show.