Huh huh. Löysin eilen Pimeyden vaimon -blogin. Eteneminen on hidasta, kun sieltä täältä tunnistaa pieniä juttuja. Raskasta luettavaa, mutta samaan aikaan avaa muistilukkoja. Mietin, että olenko tarkoituksella unohtanut tapahtuneita asioita. Joka tapauksessa, ei mulla nyt ihan noin kurjaa ole ollut. Ne on tosiaankin vain pieniä juttuja, jotka avaa muistilukkoja. Toisaalta myös meidän selviytymisstrategiat on olleet ratkaisevalta osin erilaiset.

Ensinnäkin itse olen ollut lähes absolutisti. En ole uskaltanut juoda yhtä kahta siideriä enempää, etten vain menettäisi omaa kontrollia. Mutta useimmiten en ole juonut lainkaan, koska asuttiin niin korvessa, etten kännissä olisi päässyt sieltä teinin kanssa tarpeen vaatiessa mihinkään. Muutaman kerran tuli lähdettyä yön selkään.

Siitä päästäänkin toiseen eroavaisuuteen. Mä en ole hävennyt kertoa tapahtumista toisille, vaan pikemminkin olen pitänyt erittäin tärkeänä, että ainakin kaikkein lähimmät tietää. Erittäin selväksi se kävi, kun ensimmäistä kertaa kesällä 2008 lähdettiin "pakomatkalle". Soitin hätäkeskukseen tiedustellakseni, että mihinkä sitä sitten voisi mennä. Turvakodeissa ei kuuleman mukaan välttämättä paikkoja olisi ja sellaisen etsimiseenkin kuluisi aikaa niin paljon, että olisi parasta vain mennä jonkun sukulaisen tai ystävän luo. Niin, sehän onkin helppoa soittaa keskellä yötä jolle kulle, että tarvittaisiin majoitusta. Mutta niin se vaan oli tehtävä.

Toisin sanoen silloin yöllä mä olin äärettömän tuskastunut siihen, että apua ei saa silloin kun tarvitsee. Ja jälkiviisautena voin vain todeta, että pakon edessä sukulaiselle kertominen, oli parasta mitä kohdalleni silloin olisi voinut sattua. Mutta entä jos mulla ei olisi oikeasti ollut ketään? Jos vaikka olisin äskettäin muuttanut toiselta puolelta Suomea enkä ehtinyt edes tutustua keneenkään vielä. Mitä meille silloin olisi tapahtunut?