Ja taas virtaa kyyneleet solkenaan. Just lopetettiin miehen kanssa hyvän yön puhelu. Toisaalta mä olen vihainen, koska mies näkee meidän toissa päiväisen katastrofiyökyläilyn vain ja ainoastaan minun ja teinin syynä. Hänellä ei ollut siinä osaa eikä arpaa - häntä vain ärsytti ja oli siksi oikeutettu nimittelemään täysin ala-arvoisin tavoin. Ja sitten toisaalta mulla on ihan suunnaton ikävä. Miten yhdessä ja samassa ihmisessä voi olla kaksi niin täydellisen vastakkaista puolta, että sitä vihaa ja rakastaa yhtä aikaa täysillä. Mutta nyt sit päällimmäisenä on tolkuton ikävä ja järjetön sylinkaipuu.

Nyt soi: Irina - Kymmenen kirosanaa

Tuntuu kuitenkin niin hölmöltä tämä tilanne. Jotenkin jää sellainen käsitys, että mun pitäisi madella ja anella, suostua kaikkeen mitä mies keksii ja sietää kaikki hänen ärsytyksensä ilman, että mulla itselläni on mitään oikeuksia. Mikä se oikein luulee olevansa. Mä luonnollisesti koen asian niin, että olen valmis antamaan uuden mahdollisuuden kaikesta huolimatta ja sitten tuo toinen on kuitenkin ylimielisesti sitä mieltä, että kaikki mitä hän on tehnyt on johtunut vain ja ainoastaan minusta ja on siksi ollut oikeutettua. Niin että miten pitkälle mä olen valmis uhrautumaan, että voitaisiin ehkä muuttaa vielä joskus takaisin saman katon alle. Ei perkele sentään!

Nyt soi: Apulanta - Pirun Morsian

Tota Revittyä sydäntä on tullut lueskeltua aika antaumuksella. Petetyn tarina nyt on aikast tuttua jo ihan oman kokemuksen pohjalta, mutta oli kiva huomata, että en sittenkään ole ajatuksineni ja tunteineni epänormaali, vaan ne vaan menee tätä rataa muillakin. Uskottoman tarinaa yritin vältellä viimeiseen asti. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja aloin kahlata sitäkin osiota läpi. Ei, ei siellä ollutkaan mitään puolusteluja vaan ihan puhdasta asiaa ja ajatuksia herättäviä näkökulmia.

Mutta tällä hetkellä mua silti suututtaa sekin: jos kerran on niin, että jokin hajottava kriisi, erilaisuus, puolison sairastuminen tms. oikeuttaa pettämään toista, niin mullakin olis ollut kaikki syyt tehdä niin. En vain tehnyt enkä tule koskaan tekemään. Koska mun ajatusmaailmassa se olisi hajottanut asioita vaan vielä enemmän. Mä en ikipäivänä voisi ajatella itseäni tilanteeseen, että olisin ollut uskoton ja perustelisin tekojani jonkun toisen teoilla. Onko niillä ihmisillä lainkaan omaatuntoa, jos omat valinnatkin sälytetään toisen niskaan? Vai onko se sittenkin vaan liian raskas taakka kannettavaksi jopa uskottomalle itselleen, että menee toimimaan omaa ja yhteisön arvomaailmaa vastaan?

Joo, tiedän senkin, että niin kauan kuin vatvotaan tätä syyllinen syytön asetelmaa, niin mikään ei edisty. Mä olisin halukas päästämään siitä irti, mutta onnistuakseen molempien olisi nähtävä oma osuutensa tapahtuneisiin ja päästävä käsittelemään ihan oikeita asioita. Onkohan meistä siihen?

Mikäs muu mua sitten vielä vituttais ahdistais tänään, mikä estää nukkumatin saapumista. Ainakin se, että mies oli kovin epäluuloinen ja varma siitä, että olen tänään tehnyt jotain tuhmaa. Mitähän sekin tuhma olisi, kun kaikki energia menee sängystä ylös pääsemiseen, päivittäisten itkujen itkemiseen, itkujen jälkien peittelemiseen ja töihin väkisin raahautumiseen. Että se kehtaa epäillä mua! Ja vielä kun ne hänen aikaisemmat mustasukkaisuutensakin osoittautuivat nousevan juuri siitä, että hän ei voi luottaa itseensä houkutusten osuessa kohdalle. Minä taas olen se, joka tunnistaa oikean ja väärän sekä osaa tehdä tietoisen valinnan olla menemättä houkutusten perässä.

Nukkumatin saapumista estää vielä sekin, etten oikein uskalla nukkua. Eikö se riitä, että asiat pyörii hereillä ollessa mielessä. Pitääkö niiden tulla vielä uniinkin. Eikä näihin uniin riittäisi edes mikään K18 merkintä. Ne on liian rankkaa kamaa jopa yli kolmikymppiselle.