Mies on taas sen ryyppyremmin kanssa. Käytiin taas tosi älykäs keskustelukin...

Minä: Musta tuntuu tosi pahalle, kun sanot haluavasi olla yksin ja sitten lähdet niiden juoppojen luo.

Mies: Sä haluat vain määräillä mua.

Minä: Sanoin, että musta tuntuu tosi pahalle, kun haluat viettää aikaasi niiden juoppojen kanssa. Se ei johdu sinusta, vaan mun isästäni, joka oli ja on alkkis. Ne on ne lapsuuden traumat, halusin mä tai en.

Mies: Mutta jos muutetaan erilleen, niin et sä voi määräillä mua. Me asutaan nyt erillään.

Minä: En halua määräillä sua. Haluaisin kuitenkin, että me juteltaisiin siitä, mitä kumpikin haluaa.

Mies: No mitäpä luulet, että mä haluan?

Minä: En mä halua luulla mitään. Haluan, että kerrot mulle mitä haluat.

Mies: Nii-i, mitäpä luulet, että mä haluan

Minä: Mä en halua luulla mitään. Meidän pitäisi oikeasti puhua siitä, mitä kumpikin haluaa. Ei me voida jättää sitä pelkästään terapiassa puhumisen varaan. Kyllä meidän pitää osata puhua muutenkin.

Mies: Mehän käydään siellä terapiassakin. Niin kyllä mä haluan, että jatketaan yhdessä ja saadaan vauva.

Minä: Sen mä tiedänkin jo. Mutta mitä muuta sä haluat?

Mies: Miten niin, mitä muuta?

Minä: Niin, että mitkä on niitä ehtoja, joilla sä haluat jatkaa.

Mies: Mitä ehtoja?

Minä: Se ei riitä, että rakastetaan ja halutaan jatkaa ja halutaan vauva, vaan mitkä on ne asiat mitkä sun mielestä pitäis muuttua, että päästään tohon lopputulokseen. Noihan on niitä asioita, joita me ollaan alusta asti haluttu yhdessä, mutta silti asutaan erillään. Jotain on muututtava. Puhuisit mulle. Vituttaa ihan suunnattomasti, että sä etsit jonkun toisen jolle puhua toiveistasi, kun meillä on vaikeeta. Mut mistä mä tiedän, mitä sä haluat ja toivot, ellet puhu mulle.

Mies: Joo, mut ei puhuta nyt. Mulle tulee paha mieli, kun sulla on paha mieli. Enkö mä saa pitää hauskaa koskaan? Lopeta nyt tommonen.

Minä: En mä kyllä lähde siihen, että mun pitää peittää tunteeni siksi, ettei sulle tulis paha mieli. Meidän vaan pitäs puhua asioista ihan oikeasti eikä sitä sylkkyyn, kaikkuun, rakastan sua lässytystä pelkästään. Tosiasia on, et meidän on selvitettävä näitä juttuja kanssa.

Mies: Joo, soita mulle aamulla ennen ku meet töihin.

Minä: En mä haluu soittaa sulle aamulla, kun herätän sut krapulaisena ja sit oot vihainen. Soita sä, jos oot hereillä.

Mies: Voiks mä soittaa sulle vielä illalla?

Minä: Voit, mutta ei sit kauheen myöhään. Meen kuitenki ysiks töihin aamulla.

Mies: Joo, moikka. Mä rakastan sua! Tuut tuut tuut.

Ööh, voitinko mä? Siis tarkoittiko toi nyt sitä, että mies suostuu huomenna ihan puhumaan asioista? Vai muistaakohan se edes koko keskustelun tynkää?

Ja niin, mä en edelleenkään halua määräillä, mutta... Mä voin vielä elää sen kanssa, että hänen on saatava joka viikkoiset oluensa, kunhan se juominen pysyy kohtuudessa. Mä voin elää myös sen kanssa, että joskus lähtee ulos kavereiden kanssa. Mutta mä en halua vauvaa, jos perjantai tarkoittaa sitä, että hän lähtee pitämään hauskaa ja mä jään kotiin vauvan kanssa. Kaipa mä siis haluankin määräillä, koska jos meno jatkuu samanlaisena, mä jatkan mieluummin yksin. Joten kysymys kuuluu: kumpi miehelle on tärkeämpää a) perhe ja kohtuullinen hauskanpito (joka tarkoittaa sitä, että myös vaimolla on samat oikeudet) vai b) joka viikonloppuinen kännäys.

Olettaisin kuitenkin, että meillä molemmilla on mielessä asioita, joista ei voi joustaa ja joista voi joustaa toiveiden toteutumisen kustannuksella. Niinpä niistä asioista on puhuttava, jotta päästäisiin edes ratkaisuun siitä, että voidaanko ja halutaanko jatkaa vai ei. Kumpikaan ei kuitenkaan tähänkään asti ole osannut niitä ihan itse päätellä. Eihän me asuttaisi eri osoitteissa, jos oltaisiin osattu aavistaa toisen aivoitukset.