Mä olin miehelle eilen vihainen. Moitin itseäni siitä, että eihän tässä suuttumuksessa ole edes mitään järkeä. Mä olin vihainen siitä, että kun ajoin kolarin vuonna 2007 mies oli kotona jo ehtinyt ottaa sen verran, ettei päässyt hakemaan mua kotiin. Äkkiseltään ajateltuna siinä ei todellakaan ole mitään järkeä olla vihainen asiasta joka tapahtui kaksi vuotta sitten. Mutta kun alkaa tonkia asiaa vähän syvemmältä, niin eihän se nyt ihan järjetöntäkään ole.

Mä olen elämäni aikana saanut aina mennä eteenpäin kyynärpäätaktiikalla sellaisella asenteella, etten tarvitse yhtään ketään. Kyllä mä pärjään ihan itsekin. Ja pärjäänhän mä - tietenkin. Mutta kun mä olen solminut avioliiton toisen kanssa, niin kyllä mä olen toisaalta myös odottanut, ettei enää tarvitse pärjätä pelkästään yksin. En mä ole sitä silloin vielä oikein täysin tiedostanut. Tämä tiedostaminen on alkanut terapian myötä hiljalleen nousta päivänvaloon. Mä haluan ja tarvitsen sellaista kumppanuutta, että voin luottaa toiseen asiassa kuin asiassa.

Tämä kolari asia liittyy siihen suuttumukseen vain siten, että jostain syvältä puhkesi ajatus, että jos mä nyt ajaisin uudelleen kolarin jonain päivänä, niin todennäköisesti mun olisi otettava taksi tai soitettava äidille, että tulee hakemaan. Ei ole kovinkaan todennäköistä, että ajaisin kolarin, mutta siinä tilanteessa mä voisin oikeastaan luottaa vain siihen, että mies olisi juonut eikä olisi ajokunnossa. Eihän hän paljoa ole juonut, mutta kuitenkin sen verran, ettei voi olla avuksi oli sitten päivä mikä hyvänsä.

Kolari liittyy siihen suuttumukseen myös siten, että mun oli todella vaikeaa soittaa miehelle siitä. Mä pelkäsin hänen reaktiotaan. Se taas on asia, joka on muutenkin vaikea. Mä haluaisin, että voisin puhua asian kuin asian miehelle ilman, että mun tarvitsee miettiä ja pelätä hänen reaktiotaan. Oikeasti mikään asia ei ole sellainen, että pitäisi pelätä puhua siitä yhtään kenellekään. Miehen kanssa taas tosi moni asia on sellainen. Mä voin luottaa siihenkin, että ensin mut nujerretaan oli kysymys sitten vaikka vain siitä, että meninkin K-kaupan sijasta S-kauppaan. Vasta kun olen terhakkaasti puolustanut itseäni, voi ehkä tulla syliä, silityksiä ja ymmärrystä. Mun ei myöskään pitäisi joutua panikoimaan sitä, että soitan hänelle tarpeeksi nopeasti töistä päästyäni. Kolme minuuttia on kuitenkin todella lyhyt aika...

Syli ja silitykset on niitä asioita, joiden vuoksi varmasti ollaan yhä edelleenkin yhdessä. Se vaan on niin ihanaa, kun saa käpertyä toisen kainaloon varsinkin kun molemmat tykätään kiehnätä kyljessä. Mutta se ei ihan vielä täytä niitä kriteerejä, joita mä pidän hyvänä kumppanuutena. Kumppanuus on kuitenkin se ensisijainen asia (joka pitää sisällään todella paljon muita asioita), jota mä parisuhteelta haluan.

Joka tapauksessa. Niin syvällä kuin nyt taas mentiin, niin eiköhän tämäkin asia hiljalleen saada puhuttua. Otin sen puheeksi tänään, mutta enemmänkin sillä linjalla, ettei tässä ole mitään järkeä. Mistä siinä oikeasti oli kysymys alkoi avautua mulle vasta päikkäreiden jälkeen, kun mies oli jo mennyt omaan kotiinsa.

Päivät on kyllä oivalluksia täynnä. Sitä luulee tuntevansa itsensä. Mutta sitten ei aina tunne edes itseään. Vaan onko se nyt mikään ihme, jos vuosikausia uskottelee itselleen, ettei kukaan pääse niin lähelle mua, että voisi mua satuttaa. Nyt joku kuitenkin rikkoi suojauksen ja pääsi niin lähelle. Hyvä niin.