Mä olen toisaalta järkyttynyt ja toisaalta aikast ylpeä siitä mitä tänään tein.

Mies saapui illanviettoon meille. Teini huuteli olohuoneesta, että Oprahissa tulee juttua siitä, miten pettäjän saa ymmärtämään millä tavalla on loukannut petettyä. Mutisin siihen, että ihan turhaa. Ei siitä mitään apua ole. Johon mies sitten ilmoitti, että "se on ansainnut sen ihan omalla käytöksellään". Se riitti mulle. Osoitin ovea ja sanoin tyynen rauhallisesti: Ole hyvä. Mies lähti ovet paukkuen ja soitti perään riitelypuheluita. Ensimmäisellä kerralla löin luurin korvaan. Toisella kerralla menetin malttini ja totesin, että se mitä hän sanoi, paljastaa tosi paljon siitä mitä oikeasti ajattelee. Vieläkin vaan vänkäsi, että petetty on ansainnut pettämisen. Ja mähän sitten ääni kohoten tiuskaisin, että kukaan ei ole ansainnut pettämistä ennen kuin löin luurin kiinni ja suljin kännykän kokonaan. Ja keksin ensimmäistä kertaa elämässä käyttöä myös oven turvaketjulle.

Jos tätä nyt haluaisi lähteä analysoimaan, niin...
Teinin ei ehkä olisi pitänyt huudella tuota eikä mun olisi pitänyt mutista siihen mitä mutisin. Mutta kyllä asiasta on pystyttävä puhumaan. Mä en todellakaan aio pilata kaikkia iltoja riitelemällä. Varsinkaan kun tästä(kään) asiasta mä en voi joustaa. Ajatelkoon ihan rauhassa, miten ajattelee. Mä en kuitenkaan voi jatkaa suhdetta, jossa saan koko ajan miettiä, että aiheutanko käytökselläni toisen uskottomuuden - jos mies kerta ajattelee, että sen voi ansaita. Tässä tarvittaisiin nyt todella perustavanlaatuista asennemuutosta.

Ja joo, tää on ihan uskomattoman vaikeeta mulle. Mut tää on mun elämä. Niin ja toisaalta myös teinin elämä. Miksi mä antaisin jonkun mielivaltaisesti tuhota kahden ihmisen elämän vaan siksi, ettei toisella ole lainkaan kykyä ymmärtää omaa osuuttaan asioihin.