Mulla oli eilen parisuhdeterapiaa ihan yksin. Tunnin verran käytiin läpi niitä asioita, jotka itse näen ongelmallisena meidän suhteessa. Toki kaivettiin sitä lapsuutta ja nuoruuttakin. Vasta nyt ymmärsin niiden merkityksen. Olenhan mä aikaisemminkin käynyt joissain terapioissa, mutta aina se on tyssännyt jollain tapaa mun mielestä terapeutin "tyhmyyteen".

Teininä en koskaan päässyt edes terapeutin huoneeseen asti, kun jo totesin, että onpa tyhmä mies. Hän oli siinä jutellut äitini kanssa musta ihan etunimellä mun kuulteni ja kun lopulta kääntyi mun puoleeni kysyi: "Mikä sun nimi on?". Okei, onhan terapeutitkin ihmisiä ja olishan hälle voinut antaa mahdollisuuden, mutta mä olin jyrkästi sitä mieltä, että toi kysymys oli ehkä maailman suurin osoitus tyhmyydestä.

Ensimmäisen avioliittoni rysähtäessä karille kävin myös hetken aikaa terapiassa. Ensimmäisellä yksilökäynnillä terapeutti oli kovin kiinnostunut mun lapsuudesta ja siitä mitä ajattelen isästä ja äidistä. En koskaan ymmärtänyt, miten ne liittyi mun silloiseen kriisini, mutta suostuin silti terapeutin suosittelujen perusteella Rusentava rakkaus -ryhmään, jossa hän oli vetäjänä. Viimeinen pisara siitä ryhmästä oli, kun saatiin tehtäväksi rytätä paperi ja sen jälkeen kertoa niistä vihantunteista, jotka siihen oli saatu purettua. Ja kun paperi heitettiin roskiin, niin luonnollisesti piti samalla luopua siitä vihasta. En koskaan enää mennyt uudelleen.

Opiskeluaikanakin kävin terapeutilla, koska tunsin olevani kovin hakoteillä elämäni kanssa ja koska oppilaitokseni terveydenhoitaja ohjasi minut sinne. Kävin kerran. Toisella kerralla juttelin terapeutin kanssa vartin verran siitä, että terapeutista tuntui ettei hänellä ole mulle mitään annettavaa. Raamit oli hänen mukaansa kohdallaan eikä ollut mitään muutostarvetta.

Yhteistä kaikille terapeuteille on, että he päätyvät lopputulokseen, että olen todellinen selviytyjä. Siltä musta kyllä tuntuukin. Koko elämä on ollut pitkälti yhtä selviytymistä, mutta harvemmin siinä olen epäonnistunut.

Tämä meidän yhteinen terapeutti on kuitenkin oikea helmi. Hänelle on helppo puhua eikä kertaakaan ole sanonut mitään, mikä olisi tuntunut jotenkin tosi tyhmältä. Mulla on suuret odotukset, mutta teini pisti tietysti jälleen jauhot äidin suuhun kysymällä suu mutrussa: "Mitä jos se ei autakaan?". No tottakai se auttaa. Mutta onko se apu ja lopputulos se, mitä itse haluan ja toivon? Tässä on kysymys ihmisten välisistä suhteista ja kommunikaatiosta ja kaikkihan tietää, miten vaikeita ne on!