On se vaan kumma, ettei mieli rauhoitu, vaikka kävin törsäämässä lähes koko palkankin Ikeaan. Mä en vaan osaa niitä ruotsalaisia vempaimia koota, kun ei niissä ole edes kaikkia osia mukana mitä ohjeissa lukee. Mut toivottavasti ennen syksyn pimeitä iltoja saan koottua ton lampun edes.

Mies viettää tänään vapaailtaa minusta ja ehkä muistakin. Kyllä se vaan repii tämä erossa olo, vaikka itse sitä halusinkin. Tosin silloin en vielä osannut hurjimmissa kuvitelmissanikaan ajatella, että herralla olisi jo hoito valmiina. Mikä noita kolmijalkaisia oikein vaivaa? Meikäläinen on toki tehnyt päätöksen muuttaa pois ja on siitä äärettömän murheissaan, mutta eipä olis tullut pieneen mieleenkään hankkia siihen hässäkkään vielä uutta kolmilahkeistakin. Joku raja!!! Ja vaikka tää meidän liitto nyt tähän kaatuisi, niin ei kyllä lähiaikoina tee mieli uutta sydänsurua itselleen hankkia. Mikä on se pieni ero miehissä ja naisissa, että miehet ryntää suinpäin uuteen suhteeseen ja nainen jää nuolemaan haavojaan? Kai sen miehenkin on joskus tarvinnut tuntea jotain, kun kerta naimisiinkin on menty? Ja jos se ei kerta tuntenut mitään muuta kuin pahaa ja ahdistunutta oloa, niin miksei se sitten vaan ottanut puheeksi, että jospa erottaisiin? Mä kun en vaan tajua.