Ollaan oltu naimisissa himpun yli kaksi vuotta ja sitä ennen seurusteltu vain muutaman kuukauden. Kesäkuussa päädyin hakemaan itselleni omaa asuntoa, ylitsepääsemättömien riitojen vuoksi. Olin aivan vakuuttunut siitä, että en merkitse hänelle yhtään mitään ja olen vain yksinäisyydentunteen karkotin. Ystävillekin sanoin, että todennäköisesti hän hakee toisen hyvin pian. En kuitenkaan olisi osannut kuvitella, että se tapahtuu jo ennen kuin muste on kuivunut vuokrasopimuksessani.

Olin kertonut hänelle yhä uudestaan ja uudestaan, että en ole hakemassa avioeroa vaan tarvitaan etäisyyttä, jotta voitaisiin selvittää näitä meidän keskinäisiä välejä. Halusin myös, että treffailtaisiin ja muuten tutustuttaisiin toisiimme, mikä jäi tekemättä silloin kun rynnättiin oikopäätä naimisiin. Meidän yhteiset unelmat kun ei lähteneetkään toteutumaan kuten elokuvissa, niin saatiin välimme aivan solmuun. Olen jankuttanut puolitoista vuotta, että meidän pitäisi mennä terapiaan, jotta saataisiin keskusteluille jonkinlaiset raamit, mutta hän on ollut sitä mieltä, että se on selvästi vain enesimmäinen merkki tulevasta avioerosta. Minä taas ajattelin, että sinne pitäisi mennä ajoissa, jottei mitään peruuttamatonta ehdi tapahtua.

Kerrottuaan mulle toisesta ilmoitti kylmästi, että se tutustuminen ja treffailu jne. on ollut vain mun haaveita ja kuvitelmia. Olisin toivonut, että hän olisi ottanut asian puheeksi ennen kuin lähti hakemaan ketään laastariksi. Joka tapauksessa mä sekosin uutisesta aivan totaalisesti. Muuttoaikeita se ei muuttanut mihinkään, mutta jotenkin jostain hämärästä syystä aloin toivoa, että petoksen käytyä ilmi, me sittenkin voitaisiin saada meidän avioliitto vielä pelittämään. Nyt kun kerran toinenkin suostui pariterapiaan. Ja kyllä, yllättäen hän suostui tulemaan terapiaan kanssani ja meille kävi vieläpä niin hyvä tuuri, että saatiin ensimmäinen aikakin vajaassa viikossa, kun kriisi pahimmillaan.

Nyt minä siis asun täällä ja hän entisessä yhteisessä kodissamme. Terapiaa on luvassa joka toinen viikko joko yksin tai erikseen. Joskus vaan tuntuu, että tämä viimeinen tapahtuma vie kaiken huomion eikä päästä ikinä käsittelemään niitä todellisia syitä, joiden vuoksi olen alkujaankin päätynyt hakemaan oman asunnon. Täytyy vaan pitää mielessä, että ongelmia oli ennen tuota tapahtumaakin. En saa langeta siihen ansaan, että muutan takaisin kotiin ja huomaan, että vain tämä uskottomuuskriisi tuli käsitellyksi terapiassa ja kaikki muu kommunikaatio tökkii edelleen.

Joka tapauksessa lähtökohta on se, että me ollaan kaiketi molemmat tajuttu toisiamme satuttamalla, ettei sittenkään haluta elää ilman toista. Heikkoja hetkiä on molemmilla - toinen ajattelee, että mä kostan uskottomuuden ja minä taas pelkään kuollakseni, että juttu siihen toiseen ei olekaan katkolla - vaikka ihan itse kuulin hänen päättävän suhteen... tai ainakin jotain sen tapaista. Ainakin ilmoitti, ettei halua olla missään tekemisissä sen toisen kanssa niin kauan kuin selvittelee, mitä tulee tapahtumaan. Jotenkin takaportti jäi kuitenkin auki, mutta osaan mä silti antaa arvoa sille, että olin ehkä sittenkin se tärkeämpi ihminen hänelle.