Eilisestä terapiasta jäi yllättävää kyllä hyvin energinen olo. Siellä itkettiin ja kiukuteltiinkin, mutta kun kyyneleet oli kuivuneet olo olikin todella hyvä. Edellinen terapiahan oli kuukausi sitten, joten kaikenlaista peetä on ehtinyt kertyä. Kaikki ne "pettäjä on ansainnut tulla petetyksi" jutut ja muut. Nyt tarkoituksena olisi pyrkiä istumaan alas juttelemaan kahden viikon välein, kun terapeutti totesi kuukauden olevan ihan liian pitkä aika meille tilanteen ollessa näin tulehtunut.  Ja muistutti sitten meitäkin, että jos jostain syystä jatkossa käy niin, että tuleekin pitempi tauko, niin pitäisi yrittää muistuttaa itseään, että se toivoton olo johtuu siitä, ettei ole pitkään aikaan istuttu alas puhumaan.

Viime kerralla oli puhetta siitä, että lokakuun puolivälissä alettaisiin tehdä suunnitelmaa, että onko tavoitteena jouluksi yhteiseen kotiin vai jouluksi avioerohakemus vetämään. Se ajatus hylättiin nyt kokonaan. Myös se ajatus laitettiin kokonaan jäihin, että pitäisi olla jokin päivämäärä mihin mennessä on ratkaisuja tehtävä. Toisaalta sellainen kannustaisi kyllä yrittämään varmaan ehkä vähän enemmän. Toisaalta se saattaisi lisätä toivottomuuden tunteita, kun me ei ehkä päästäisikään kriisin suhteen eteenpäin asetetussa ajassa. Tuntuu helpottavalta tietää, että ainakin tämän vuoden loppuun mennään terapiaan joka toinen viikko.

Meillä on molemmilla ollut viime aikoina vahvasti sellainen olo, että olisi helpointa laittaa vaan paperit vetämään ja erota. Sellaista yleistä luovuttamismentaliteettia. Mies on niitä laittanut oikein sanoiksi muotoon "Mä en jaksa enää. Haluan erota." Ja minä taas pidän nuo ajatukseni omana tietonani tai kirjoitan blogiin odottaen, että tälläkin kertaa se menee kyllä ohi. Terapiassa sitten mietittiin sitäkin, että olisiko se eroaminen sitten todellisuudessa yhtään helpompi vaihtoehto ja selvittäisikö se lopultakaan tilannetta yhtään. Todellisuudessa ainoa mikä olisi sen jälkeen selvää, olisi meidän rakkaussuhteen päättyminen. Jolloin ei sitten tietenkään enää asettaisi toiseen mitään odotuksia. Siellä olisi vastassa kuitenkin uudet haasteet, kun pitäisi alkaa ihan oikeasti tappamaan tunteita toista kohtaan. Pitäisi käsitellä ero eikä mikään menisi oikeasti nopeammin. Jos edelleen olisi unelma perheestä, niin sittenhän pitäisi taas löytää joku toinen ihminen, jonka kanssa sitten lopulta olisi kuitenkin ne samat ongelmat edessä. Ainahan ne omat heikot kohdat sieltä puskee esille uudessakin suhteessa. Ei ne mihinkään katoa.

Epätoivo vaihtui sitten taas toivorikkaudeksi. Ehkä sittenkin. Viikko sitten, jos joku olisi kysynyt olisin varmaan vastannut, että en oikein jaksaisi enää. Mutta eihän kukaan kysynyt. Paitsi äiti olisi halunnut tietää, että mitä me oikein aiotaan. Vastasin, ettei hänenkään sitä tarvitse tietää, kun meille ei aina ole selvää itsellemmekään mitä halutaan yhdessä ja erikseen. Eikä se edes muille kuulu.

Mulla on taas pitkä viikonloppuvapaa tiedossa. Lähdetään miehen kanssa kahdestaan risteilylle. Toivottavasti osataan nauttia toistemme seurasta eikä lähdetä riitelemään siellä.