Fizz puki sanoiksi sen, mitä olen kommunikoinnista miettinyt. Hän muun muassa kirjoitti:

"Tällainen non-kommunikoinnin tie kun on kivisen lisäksi ukkosmyrskyinen, salamainen ja muutenkin vittumaisen vainoharhainen ja vaikea. Varmasti se ei ainakaan jeesaa suhdetta seesteiseen ja hyväntuuliseen jatkoon, vaan pikemminkin nakertaa hitaasti pohjaa pois ja luo mitä hedelmällisimmät speksit jatkotaisteluille."

Nyt kun terapian jälkeen on nukuttu kaksi yötä: yksi yhdessä ja toinen erillään, niin itsekin alan nähdä, mitä siellä oikein tapahtui. Tulos oli kai nollaluokkaa, sillä sehän me jo tiedettiinkin, ettei meillä ole taitoa keskustella. Se katosi johonkin ilkeiden, satuttamaan tarkoitettujen sanojen myötä. Ja kyllä sekin päivänselvyys kävi ilmi, että minä olen se joka nostaa piikit ja puolustautuu, mikä taas on seurausta liian monista ivallisista, aliarvioivista ja lyttäämään tarkoitetuista sanoista. Tuohan kuitenkin on ainoa ihminen maailmassa, jonka kanssa mun on ikinä koskaan milloinkaan tarvinnut nostaa siilimäisesti piikkejä pystyyn.

Joten taas päädyttiin lopulta siihen, että turvattomuuden tunne on avainsana. Ja kun siili nostaa piikit pystyyn niin siitähän melkein väistämättä seuraa tämä. Aika vaikeaahan sieltä on ponnistaa sinne toiveikkaaseen yhteiseen tulevaisuuteen.