Pitäisi jo olla nukkumassa, koska huomenna on edessä työpäivä. Mieli ei vain rauhoitu. Enkä nyt oikein tiedä oliko tämäkään perjantai toisia kummempi. Ainakin on niin, että siinä on eroa juoko mies kotona tai kenen tahansa seuraksi kelpaavan kanssa. Jos juo yksin kotona, niin puhelin soi jatkuvasti ja haluaa saada riidan aikaiseksi asiasta kuin asiasta. Kun kenen tahansa kanssa, niin puhelin soi vasta hänen kotiutuessaan - oli kello mitä hyvänsä.

Miehen ongelma on tällä hetkellä se, että ei pysty tarkalleen tietämään mitä teen netissä. Sinänsä aika hassua, kun tietää tämänkin blogin osoitteen. Hänestä tämä on vaan niin salaista. Se mitä näytän ja kerron hänelle, ei hänen mielestään kuitenkaan millään voi olla kaikki, mitä teen. Jos käytän nettiä, niin mullahan on luonnollisesti oltava salaisuuksia. Pistää miettimään, että miksi netti on hänelle niin suuri uhka? Ja miksi mahdolliset salaisuudet ovat niin suuri uhka. Itse pidän jotenkin ihan normaalina ja luonnollisena sitä, että ihan jokaista ajatusta ja tekoa ei ole pakko raportoida toiselle. Pääasia on, että tietää, missä raja kulkee.

Nyt aletaan kuitenkin päästä hiljalleen niiden ongelmien ytimeen, joiden vuoksi päädyin muuttamaan pois yhteisestä kodista. Sehän ei todellakaan ollut se miehen uskottomuus, vaan enemmänkin se, että mies tulkitsee kaikki tekoni ja sanani negatiivisesti. Vaikka muotoilisin lauseen miten huolella, hän poimii sieltä sen yhden sanan, jolla vie keskustelua ihan "väärille" raiteille. Esimerkkinä voisi käyttää vaikka jokin aikaa sitten käytyä keskustelua.

- Pelkään, että kostat mulle.
- Pelkäät ihan turhaan.
- Nii mut jos sä kostat mulle.
- Miksi mä haluaisin satuttaa jotain täysin ulkopuolista ihmistä kostaakseni sulle? Satuttaisin sellaisella sua, itseäni ja jotain täysin viatonta kolmatta osapuolta jos pelkästään kostonhalusta lähtisin tekemään jotain sellaista.
- Niin sitä et haluais satuttaa, mutta mua haluaisit.
- No just noin mä halusinkin sun ajattelevan...
(Tästä eteenpäin voi ihan itse kuvitella miten se jatkui)

Tänään puheltiin puhelimessa, kun tulin töistä kotiin. Koska  aamupäivällä sain vihdoin valaistuksen paikoilleen, tuumasin ilahtuneesti miehelle, että "onpa kivaa kun voi laittaa valon päälle heti ovesta sisään astuttuaan eikä tarvii törmäillä mihinkään". Miehen vastaus siihen oli, että "Vittuileks sä?". Miten se, että sytytän valon ja olen siitä ilahtunut tarkoittaa, että vittuilen miehelle. Tai miksi mä ylipäätään haluaisin tehdä hänelle niin?

Jotenkin tätä kuormaa on nyt purkautunut viimeisten kolmen päivän aikana oikein urakalla sieltä miehen suunnalta. Purkautuminen olisi hyvä asia, jos se kuorma sitten lakkaisi olemasta. Nyt vaan tuntuu siltä, että toinen lietsomalla lietsoo itselleen yhtäaikaa hyökkäävää ja täysillä puolustautuvaa mielialaa. Ja puolustautumiseen kelpaa ihan mikä tahansa joskus tapahtunut asia - riippumatta siitä onko se jo puhuttu, pyydetty ja annettu anteeksi vai ei. Jos olen pari vuotta sitten sanonut jotain tietyllä äänen painolla, niin sehän tarkoittaa nimenomaan sitä, että hänen on nyt oltava varpaillaan kanssani.

Tää kaikki saa mut voimaan hirvittävän huonosti. Mietin ihan vakavissani, että voiko tästä koskaan päästä kuiville yhdessä. Mä olen jo kokeillut sitä, että elän täysin hänen tahtonsa mukaan, jotta hän voisi oppia luottamaan muhun. Mikään mitä olen tehnyt/sanonut/ajatellut ei ole saanut häntä vakuuttuneeksi. Enkä mä totta puhuen voi elää niin, että olen koko ajan varpaillani. Mä haluan parisuhteen, jossa voin luottaa siihen, että saan olla ihan oma itseni. Ja ellei se tässä parisuhteessa lähde yhtään kehittymään siihen suuntaan, niin... En tässä kohtaa elämässä pysty näkemään itseäni missään muussa parisuhteessa kuin tässä. Pystyn kuitenkin näkemään sen mahdollisuuden, että me ei mahdollisesti enää jatkettaisi yhdessä. Nythän on kuitenkin niin, että mulla ei ole mitään tarvetta lähteä ottamaan henkisesti turpaani ja muuttaa takaisin. Ensin meidän suhteen ja meidän itsemme pitää kasvaa ja kehittyä, jotta uskaltautuisin siihen. Täällä mulla on sentään turvallista olla.