- Mä tuun muutaman tunnin päästä. (Mies oli eilen ilmoittanut tulevansa puolilta päivin)
- Joo, et todellakaan tuu tänne valittamaan ja nukkumaan.
- Sä et rakasta mua.
- En rakastakaan.
- Täh?

Olematon pohtii tänään omaa rakkauttaan Poikkeavan tavallista elämää -blogissaan. Ja multa lipsahtaa suusta yhtään sen enempää ajattelematta, että "En rakastakaan." Se tuli ihan yhtä vaivattomasti kuin kenen tahansa tutun tervehtiminen tavattaessa. Multa ei juuri suusta pääse pompsahtelemaan asioita, joita en tarkoita, joten vähän olen hämilläni itsekin. Siis mitä, enkö mä rakasta?

Jos mä mietin tätä viikkoa taaksepäin. Me ollaan oltu yhdessä yksi ilta, ja sekin tuotti vain suuren tyytymättömyyden ja jo ennen sitä jostain syvältä alitajunnasta syntyneen vihaisuuden. Vihan ja rakkauden raja on kovin häilyvä. Vielä ollaan kaukana siitä, että mikään ei liikahtaisi mihinkään, mutta rehellisesti sanottuna mä olen tällä viikolla voinut paremmin kuin pitkään, pitkään aikaan.

Jälkiviisaudesta ei tässä ole paljonkaan hyötyä. Me mentiin naimisiin vain muutaman kuukauden yhdessä olon jälkeen. Oltiin puhuttu, että tehtäisiin se paljon myöhemmin, mutta... Kun mies sitten oli mun poissaollessani käynyt varaamassa kirkon puolta vuotta suunniteltua aikaisemmin, niin enhän mä saanut sanottua, että meidän on pysyttävä alkuperäisessä suunnitelmassa tai sitten ei mitään häitä tule. Ja oliko sillä loppujen lopuksi väliäkään, kun kerta oltiin kuitenkin avioliitto solmimassa. Mutta kyllä sillä olis ollut. Mieskin tossa joku päivä tuumasi, että ellei me oltais naimisissa, niin ei me kyllä oltais enää yhdessäkään. Se on harvinaisen rehellistä ja totta. Joten ollaanko me nyt sitten yhdessä vain koska ollaan naimisissa? Eihän siinä ole mitään järkeä.

Rakastan tai en, niin mä nautin nyt siitä, ettei mulla ole tarvetta takertua - mihinkään eikä kehenkään. Aikaisemmin mä olen tainnut takertua enemmänkin niihin meidän aikaisempiin yhteisiin unelmiin. Eihän ne voi toteutua, jos ei olla edes yhdessä. Mutta saattaa olla, ettei niiden ole ollut edes tarkoitus toteutua meille yhdessä. Enkä mä nyt ole enää siitäkään yhtään niin varma, että mä haluaisin sellaisia asioita enää. Enkä ole varma edes siitä, olenko koskaan edes halunnut niitä. Menettämisen pelossani ehkä, mutta pelko on kovin huono motiivi.

Nyt soi: Uniklubi - Se ei lähde pois