Jurppii. Jurppii. Jurppii. Jurppii. Jurppii. Jurppii. Jurppii. Jurppii. Jurppii. Jurppii. Jurppii. Jurppii. Jurppii. Jurppii. Jurppii. (Jos jatkan samaan tapaan, mulle voi käydä kuten Jack Nicholsonille Hohto elokuvassa)

Keskusteltiin miehen kanssa tällä kertaa naamakirjassa. Ja se saakeli alkaa tilittää siitä naikkosesta. Mitään sanatarkkaa selontekoa en lähde tekemään, mutta mulla yksinkertaisesti keitti yli. Sitä asiaa jauhetaan silloin, jos/kun mä haluan. Mä en kerta kaikkiaan halua kuulla millainen se oli. Ja jos se kerran oli niin vastenmielistä, niin miksi ihmeessä hän jatkoi sitä kolme viikkoa. Ei mahdu mun järkeen millään. Jos mä en tykkää jostain, niin en mä sit ainakaan väkisin järkkäile treffejä sellaisen ihmisen kanssa.

Kun mä pyydän toista lopettamaan siitä asiasta avautumisen mulle, niin yks vaan jatkaa. Ehdotin siinä jo terapeutin hankkimista tohonkin murheeseen, jos surutyö on noin pahasti kesken siltäkin osin. Mä en siihen pysty.

Ei mun järkeen mahdu sekään, että jos sit lähden matkimaan hänen juttujaan tyyliin "Sen nimi on Jore ja se on 19 vuotta", "En mä oo ihastunut, mutta me nauretaan samoille asioille" jne., niin toinen ottaa sen tosissaan eikä älyä sittenkään vielä lopettaa. Paitsi kun sitten alkaa tivata multa tarkempia yksityiskohtia. Ehkä olis pitänyt lyödä vielä enemmän yli ja sanoa Joren olevan 10-vuotias. Olisikohan se mennyt paremmin perille. Tässä kohtaa sitten jo tulee mieleen, että katsoinko sitä Mustaa jäätä sittenkin ihan yksinäni, kun toinen ei osaa yhdistää mun sanomisia siihen lainkaan.

Mutta mä olenkin vähän kuin Nalle Puh, jolla on hyvin pienet aivot. Joskus jopa epäilen, että siellä ei ole kuin pelkästään harmaata nukkaa.