Anteeksianto sen kaikissa ulottuvuuksissaan pyörii mielessä. Varsinkin kun Olematon sanoi eilisen kirjoituksen kommentissa jotain, mikä on meillä se suuri ongelma.

"Toivon että löydätte yhteisen sävelen, mutta se mikä tässä on itselle alkanut valkenemaan, että on löydettävä se oma sävel ensin, vasta sitten voi oikeastaan soittaa/laulaa toisen kanssa."

Mies kyselee hätääntyneenä, että mitä nyt on tapahtunut? Päättelee pienessä mielessään, että mulla on varmasti joku toinen tai jotain muuta kamalaa. Tosi asiassa mulla tavallaan onkin joku toinen: minä itse nimittäin. Mä olen näiden tapahtumien myötä löytänyt oman säveleni. Samalla olen myös päättänyt ottaa riskin, ettei mies haluakaan tanssia näiden sävelien mukaan. Onhan se nyt ihan eri asia olla itse suhteen ja huomion keskipisteenä. Voi olla kova paikka, kun se rinnalla tallusteleva ihminen alkaa vaatia itselleenkin jotain.

Oikeastaan juttu on siinä mielessä hassu, että mä olen aina osannut tehdä selväksi omat rajani. Kunhan kysymys ei ole ollut miehestä. Se on jopa yksi niistä piirteistä, joita mies jaksaa ihailla. En anna kenenkään oikeudettomasti talloa varpailleni enkä siinä sivussa sitten hänenkään varpailleen. Tavallaan se ominaisuus on nyt kääntynyt häntä vastaan eikä se enää olekaan niin ihastuttavaa.

Onhan se varmaan aika luonnollistakin, että kun asioihin saa etäisyyttä ja saa olla ihan itsekseenkin, sitä alkaa nähdä selkeämmin niitäkin asioita, joihin on tottunut ja jotka on niellyt perherauhan nimissä. Vaikka mä haluankin löytää yhteisen sävelen ja olen jopa valmis hiukan joustamaan omien sävelieni suhteen, niin joku raja silläkin on. Eikä sitä rajaa enää ylitetä anteeksipyynnöillä vailla mitään tarkoitusta.

Olen nyt tehnyt itselleni hyvinkin selväksi, mitä mun anteeksiantooni ei kuulu.

Anteeksianto ei ole helppo pikaratkaisu. Meillä se tarkoittaa sitä, että miehen suloiseksi pikku lapsoseksi heittäytyminen ripsien räpsyttelyineen ei enää tehoa. Hänen tulee vähintäänkin tietää, mitä pyytää anteeksi. Pitkän aikaa sieltä suusta on tullut hyvinkin helpolla "anteeks", mutta se on ollut vain nopea tapa rauhoittaa tilanne ennen seuraavaa samankaltaista tilannetta.

Anteeksianto ei muuta kenenkään väärää tekoa oikeaksi. Sen tietysti pitäisi mun mielestä olla itsestäänselvyys. Mutta kaikille se ei vaan sitä ole. Ei anteeksianneta vain siksi, että "No joo, oikeastaan se oli varmaan ihan oikein tehty. Saat anteeksi, jatka samaan malliin, kun se kerta olikin hyväksyttyä." Tästä seuraa sitten sekin, että anteeksianto ei ole lupa jatkaa vääriä tekoja.

Anteeksianto ei ole myöskään ehtojen tai vaatimusten sanelemista. Mä en voi sanoa miehelle, että saat anteeksi, jos ja vain jos haet mulle kuun taivaalta. Jos jään odottamaan häneltä joitakin vastapalveluksia, koska olen antanut anteeksi ollaan jälleen väärällä tiellä. Mutta mulla on lupa odottaa, että kyseinen toiminta ei jatku. Mistä päästään siihen, että anteeksianto ei ole alistamista eikä alistumista. En voi alistaa miestä sen varjolla, että annoinhan anteeksikin. Mutta ei mieskään voi olettaa, että alistun mihin tahansa, koska annoin anteeksi.

Anteeksianto ei onnistu pakottamalla. Sen, joka anteeksi pyytää, ei pidä kuvitella että pyyntö automatisoi anteeksiannon. Anteeksianto vaatii aikaa, vaikka se olisi kuinka tietoinen päätös hyvänsä.

Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä. Anteeksianto ei ole takuu yhteyden tai ystävyyden palautumisesta. Voi olla, että vaikka olenkin päättänyt antaa anteeksi, niin silti sitä yhteistä säveltä ei välttämättä löydy.

Kirjoitettuna toi näyttää niin yksinkertaiselta. Kun siitä yrittää keskustella, niin päästään tasolle "mutta kyllä säkin teit sillä tavalla väärin silloin ja silloin". Niin, enhän edes syyttänyt mistään vaan puhuin ihan anteeksiannon yleisistä "lainalaisuuksista" ilman mitään henkilökohtaisia esimerkkejä. Lisäksi tuo lause osoittaa, että sielläkin on anteeksiannon suhteen menty ihan metsään. Jos annetaan anteeksi, niin ei niitä juttuja sitten vaan vedetä takaisin esille, kun itsestä tuntuu, että kohdalle on osunut liian ahdas paikka.

Yksi asia on ainakin varma. Miehen on syytä alkaa miettiä haluaako mieluummin loukata jotain täysin ulkopuolista ja hänen sanojensa mukaan täysin merkityksetöntä ihmistä vai vaimoaan. Jompaa kumpaa kun on loukattava. Molempia ei voi saada. Eikä siinä auta selittely, että mä oon tosi huono näissä asioissa. Jos pystyy silmää räpäyttämättä loukkaamaan vaimoa, jotta sille tuntemattomalle ei tule paha mieli, niin mä en vaan pysty tähän. Se ei edes ole liikaa odotettu.