Tässä on pari päivää ollut oudon tyhjä, rauhallinen olo. En ole onneni kukkuloilla, mutten murheiden laaksossakaan. Ehkä olen tajunnut, että maailma pyörii sittenkin - tapahtui mulle sitten mitä vaan. Siis mitä, enkö mä olekaan maailman napa?

Mua on petetty tässä elämässä niin monesti ennenkin, ettei se ole mun suurin murheeni - vaikka koienkin tämän suurimpana petoksena ikinä koskaan milloinkaan. En väitä, etteikö se pyörisi mielessä päivittäin vieläkin, mutta ajatukset ei ole enää läheskään yhtä epätoivoisia kuin aikaisemmin. Olen vihainen kahdelle aikuiselle ihmiselle, jotka molemmat oli tahoillaan naimisissa ja lupauksensa tehneet ihan toisille ihmisille. En ole mikään moraalinvartija, mutta yritän itse tehdä aina moraalisesti oikeita valintoja, joten en vaan pysty ymmärtämään enkä hyväksymään sitä mitä tapahtui. Mutta jos mä en osaa elää huonon omantunnon kanssa ja sen takia en tee asioita, joista sellainen seuraisi, niin sehän on mun ongelmani. Ja jos mä en voisi elää sellaisen asian kanssa, että olen tieten tahtoen loukannut toista ihmistä, niin sekin on pelkästään mun ongelmani. Vai onko se edes ongelma, jos voi sen puolesta elää onnellisena, että on ainakin itse toiminut omien arvojensa mukaisesti! Harmittaa vaan se, että luulin valinneeni ihmisen, joka ajattelee asioista edes samansuuntaisesti kuin minä. Varaan kuitenkin oikeuden palata vitutukseen, kun siltä taas tuntuu.

Nyt soi: Zen Cafe - Antaa vituttaa

"Elämästä katoaa se todellinen puoli, jos on sulle kirosana murhe taikka huoli."