Nyt iski kyllä melkoinen tyhjän kirjoitustilan kammo. Päässä risteilee ajatuksia sinne tänne, mutta en vaan saa kiinni oikein mistään. Taas soudetaan ja huovataan.

Se nyt vaan on niin, että mä olen niin onnettoman rakastunut mieheeni, ettei mitään rajaa - kaikesta huolimatta. Jos ihan totta puhutaan, niin hän on ensimmäinen ihminen tässä maailmassa, jonka kanssa mulla oli jo ihan alussa voimakkaita tunteita. Ei vain rakkautta vaan kaikenlaisia tunteita. Mä olin niin uskomattoman onnellinen, kun mä sittenkin osasin tuntea jotain, niin että ihan oikeasti tuntui joltain. Eikä ollut kyse pelkästään rakkauden ja ihastumisen tunteesta, vaan siinä löytyi koko skaala kaikenlaisia tunteita. Oli vihaa, rakkautta, epätoivoa, onnea, kaipausta lähelle, kaipausta etäämmäs, intohimoa. Niin intohimoiset tunteethan ne oli, jotka mua veti ja yhä vetää hänen puoleensa. Ei mitään tasapaksua kumppanuutta ja kaveruutta, vaan alati vaihtelevia päiviä. Se oli jotain ihan uutta. Se oli hämmentävää. Se oli puoleensavetävää. Se oli kaikkea, mitä mä ikinä olin osannut edes mielessäni kuvitella.

Perjantaina siis nähtiin. Mennään tän suhteen kanssa aivan eri tahtiin. Mä olin varovainen ja etäinen. Mies taas kovin rakastunut ja päällekäyvä. Kohtuu hiljaista meininkiä autossa. Käytiin ihan vaan lähikaupassa. Matkaan meni sellaiset kolme tuntia ja kaupassa vietettiin ehkä puoli tuntia. Mutta ihan mukavaahan se oli, kun en olis ollut valmis päästämään toista liian lähellekään. Autossa on se hyvä puoli, että saa jotain oikeasti puhuttuakin. Aika vähän, mutta enemmän kuin sohvalla olis saatu puhuttua.

Lauantaiaamuna mies vei mut töihin, kun lähdettiin heti töiden jälkeen ulos. Ilta oli oikein hauska, mutta havahduin istuvani bussissa matkalla kotiin jo ennen puolta yötä. Mä en vaan jotenkin jaksa lämmetä yökerhomeiningille. Menkööt ne, joita jaksaa vielä kiinnostaa. Olisin ehkä voinut jatkaa iltaa, jos oltaisiin menty johonkin, missä kuulee edes omat ajatuksensa. Niinpä mä lähdin mieluummin kotiin, mikä oli luultavasti oikein hyvä ajatus päätellen siitä, että krapulaakaan ei ilmaantunut missään vaiheessa tänään.

Ja sitä paitsi saatiin lauantaiyönä juteltua miehen kanssa asioita yllättävänkin syvällisesti. Ei siitä sen enempää tällä kertaa. Sen verran täytyy kyllä paljastaa, että jäi ensimmäistä kertaa asumuseroon päätymisen jälkeen sellainen olo, että mies ehkä sittenkin tajuaa, että yhteenpaluu ei ole itsestäänselvyys. Se vaatii erittäin suuria muutoksia. Rakkautta on vielä molemmilla. Mutta pelkästään sen voimalla ei pitkälle pötkitä. Kaikkea ei vaan voi hyväksyä, vaikka rakastaisikin.