keskiviikko, 28. lokakuu 2009

Sattuuko kun järki lähtee?

Härrekyy mikä päivä. Laskeuduin alas junttien maailmaan ja annoin verbaalisesti palaa. Nyt luonnollisesti kaduttaa. Enhän mä nyt oikeasti tarkoittanut kaikkea, mitä sanoin. Ja voin onneksi kuitenkin tuntea myös tyytyväisyyttä siitä, että ainakin ennen järjen lähtöä yritin olla sovitteleva. Eikä muuten sattunut yhtään sillä hetkellä. Järjen lähteminen on aika kivuton tapahtuma. En silti suosittele kenellekään - sillä toisiin voi sattua.

Huomenna olisi terapiaa. Ehkä. Mies ilmoitti olevansa ehkä tulossa kipeäksi. Sai saparotautitartunnan siitä uutisia lukiessaan. Toivottavasti ei kuitenkaan sairastu. Muuten menee koko unelmaviikonlopun suunnitelmat ihan pipariksi. Jos niin käy, niin sitten voikin seuraavaksi miettiä voiko vitutukseen kuolla. Luultavasti vastaus siihenkin on kielteinen.

maanantai, 26. lokakuu 2009

www. vaimo alistaa miehiä .com

Otsikko on hakulause, jolla blogiin on tultu. Siinä se möllöttää merkki merkiltä täsmälleen samanlaisena.  :D

Olisinkin eilen halunnut jääkaappimagneetin, jossa sanottiin:

"Avioliitto on suhde, jossa toinen on aina oikeassa ja toinen on aviomies"

En saanut lupaa ostaa sitä. Miksiköhän?

sunnuntai, 25. lokakuu 2009

Mä en tartte ketään (ehkä sittenkin ihan vähän)

Mä olin miehelle eilen vihainen. Moitin itseäni siitä, että eihän tässä suuttumuksessa ole edes mitään järkeä. Mä olin vihainen siitä, että kun ajoin kolarin vuonna 2007 mies oli kotona jo ehtinyt ottaa sen verran, ettei päässyt hakemaan mua kotiin. Äkkiseltään ajateltuna siinä ei todellakaan ole mitään järkeä olla vihainen asiasta joka tapahtui kaksi vuotta sitten. Mutta kun alkaa tonkia asiaa vähän syvemmältä, niin eihän se nyt ihan järjetöntäkään ole.

Mä olen elämäni aikana saanut aina mennä eteenpäin kyynärpäätaktiikalla sellaisella asenteella, etten tarvitse yhtään ketään. Kyllä mä pärjään ihan itsekin. Ja pärjäänhän mä - tietenkin. Mutta kun mä olen solminut avioliiton toisen kanssa, niin kyllä mä olen toisaalta myös odottanut, ettei enää tarvitse pärjätä pelkästään yksin. En mä ole sitä silloin vielä oikein täysin tiedostanut. Tämä tiedostaminen on alkanut terapian myötä hiljalleen nousta päivänvaloon. Mä haluan ja tarvitsen sellaista kumppanuutta, että voin luottaa toiseen asiassa kuin asiassa.

Tämä kolari asia liittyy siihen suuttumukseen vain siten, että jostain syvältä puhkesi ajatus, että jos mä nyt ajaisin uudelleen kolarin jonain päivänä, niin todennäköisesti mun olisi otettava taksi tai soitettava äidille, että tulee hakemaan. Ei ole kovinkaan todennäköistä, että ajaisin kolarin, mutta siinä tilanteessa mä voisin oikeastaan luottaa vain siihen, että mies olisi juonut eikä olisi ajokunnossa. Eihän hän paljoa ole juonut, mutta kuitenkin sen verran, ettei voi olla avuksi oli sitten päivä mikä hyvänsä.

Kolari liittyy siihen suuttumukseen myös siten, että mun oli todella vaikeaa soittaa miehelle siitä. Mä pelkäsin hänen reaktiotaan. Se taas on asia, joka on muutenkin vaikea. Mä haluaisin, että voisin puhua asian kuin asian miehelle ilman, että mun tarvitsee miettiä ja pelätä hänen reaktiotaan. Oikeasti mikään asia ei ole sellainen, että pitäisi pelätä puhua siitä yhtään kenellekään. Miehen kanssa taas tosi moni asia on sellainen. Mä voin luottaa siihenkin, että ensin mut nujerretaan oli kysymys sitten vaikka vain siitä, että meninkin K-kaupan sijasta S-kauppaan. Vasta kun olen terhakkaasti puolustanut itseäni, voi ehkä tulla syliä, silityksiä ja ymmärrystä. Mun ei myöskään pitäisi joutua panikoimaan sitä, että soitan hänelle tarpeeksi nopeasti töistä päästyäni. Kolme minuuttia on kuitenkin todella lyhyt aika...

Syli ja silitykset on niitä asioita, joiden vuoksi varmasti ollaan yhä edelleenkin yhdessä. Se vaan on niin ihanaa, kun saa käpertyä toisen kainaloon varsinkin kun molemmat tykätään kiehnätä kyljessä. Mutta se ei ihan vielä täytä niitä kriteerejä, joita mä pidän hyvänä kumppanuutena. Kumppanuus on kuitenkin se ensisijainen asia (joka pitää sisällään todella paljon muita asioita), jota mä parisuhteelta haluan.

Joka tapauksessa. Niin syvällä kuin nyt taas mentiin, niin eiköhän tämäkin asia hiljalleen saada puhuttua. Otin sen puheeksi tänään, mutta enemmänkin sillä linjalla, ettei tässä ole mitään järkeä. Mistä siinä oikeasti oli kysymys alkoi avautua mulle vasta päikkäreiden jälkeen, kun mies oli jo mennyt omaan kotiinsa.

Päivät on kyllä oivalluksia täynnä. Sitä luulee tuntevansa itsensä. Mutta sitten ei aina tunne edes itseään. Vaan onko se nyt mikään ihme, jos vuosikausia uskottelee itselleen, ettei kukaan pääse niin lähelle mua, että voisi mua satuttaa. Nyt joku kuitenkin rikkoi suojauksen ja pääsi niin lähelle. Hyvä niin.

 

torstai, 22. lokakuu 2009

Kohtaloa vai sattumaa?

"Meidän naiivi uskomme kohtaloon oli yritys torjua ajatus, että olisimme voineet yhtä hyvin rakastua johonkuhun muuhun, jos tietokone olisi arponut paikat toisin; ajatus oli sietämätön, koska rakkaus näkee vain rakastetun ainutlaatuisuuden." 

Lainaukset: Alain de Botton: Rakkauden koetus

Ostin joku aika sitten yllä mainitun kirjan. Siinä olen todella saanut rahoilleni (3 €) vastinetta. Olen lukenut vasta ensimmäisiä paria lukua yhä uudelleen ja uudelleen, ja oivallan joka kerta siitä jotain uutta. Vaikka ihminen olisi kuinka realisti hyvänsä, niin rakkausasioissa sitä muuttuukin yllättäen mystikoksi, joka näkee asioissa sattuman sijaan monen monituista merkitystä.

Ensimmäinen luku kertoo romanttisesta fatalismista, kohtalonuskosta. Kirjan päähenkilöt tapaavat lentokoneessa. Me tavattiin grillijonossa baari-illan jälkeen eikä se millään muotoa voinut olla sattumaa. Varsinkin kun seuralaiseni kanssa taisteltiin siitä mihin grillille mentäisiin. Minä olin voimakastahtoisempi. Ja minut oli tehty sokerista. Sateella en suostunut lähtemään yhtään kauemmas kuin se vatsan täyttymisen kannalta oli välttämätöntä. Jos olisin taipunut, me ei oltaisi ehkä koskaan tavattu. Sen täytyi olla kohtalo, ei sattuma.

Mutta koska me oltiin sen verran jääräpäitä eikä tajuttu asiaa ihan siltä seisomalta, niin kohtaloa vahvisti seuraava tapaaminen samalla työmaalla. Sen täytyi olla kohtaloa ja me kuuluttiin yhteen, kerran tavattiin yhä uudelleen ja uudelleen odottamattomissa paikoissa. Jos se olisi ollut sattumaa, olisin aivan yhtä hyvin voinut tavata kenet tahansa toisen. Ja kun eräs tietty horoskooppikirjakin tietää kertoa, että koska olemme syntyneet tiettyinä päivinä, niin tähtien ja kuun ja kaikkien muiden taivaankappaleiden mukaan me olemme toistemme sydämen valitut ja ne oikeat.

Näin ollen ajatus sattumasta on täysin sietämätön ja mahdoton. Kohtalo on määrännyt meidät elämään yhdessä. Mitään muuta vaihtoehtoa ei voi olla olemassa.

"Sillä hetkellä, kun alkaisin uskoa, että tapaamisemme johtui yksinomaan sattumasta - että sen todennäköisyys oli yksi 5840,82:sta - sillä hetkellä olisin myös lakannut tuntemasta ehdotonta välttämättömyyttä elää elämäni hänen kanssaan - ja olisin lakannut rakastamasta häntä."

keskiviikko, 21. lokakuu 2009

Kauas on pitkä matka

Hah, mä olen edistynyt. Maanantaina oli miehen synttärit. Muistin vain miehen synttärit - en sitä, että  henkilökohtaisesta maailmanlopustani tuli kuluneeksi juuri samana päivänä kolme piinallista kuukautta. Luonnollisestikin jälkimmäisen asian muistin tänään, vapaapäivänäni. Tosin tänään se ei tee yhtään niin kipeää kuin lauantaina. Se siitä edistyksestä sitten. Mähän olin ollut syvällä syövereissä jo pari päivää ennen kuukauden tiettyä päivää. Tuolla mä ajelin pienillä mutkaisilla hiekkateillä kyyneleet silmissä ja kuuntelin uudestaan ja uudestaan Indican biisiä... Mies sanoi, että "kuuntele vaan, mutta älä mene sen musiikin mukaan". Tästä täytyy olla samaa mieltä. Mutta tottakai niitä syvän vitutuksen päiviä tulee aina silloin tällöin. Ja meneehän ne ohi, jos sitten saan ajella ihan rauhassa, huudattaa stereoita ja olla itsekseni - ilman mitään painostusta.

Sunnuntaina ostin "hyvinvoinnin uutuusehti Evitan", koska sen kannessa luvattiin, että pettämisen voi antaa anteeksi. Eipä sieltä mitään kovin uutta tietoa tullut tähän suohon. Tosin pelkästään kyseisen artikkelin otsikko "Ikuisesti sinun marttyyrisi" pisti  miettimään . Ei helkkari - mä mikään marttyyri halua ikuisesti olla. En halua, en!

Tiedostan kyllä, että anteeksiantamisen esteenä on se, etten oikein täsmälleen tiedä, mitä pitäisi antaa anteeksi. Tai ei ehkä ihan sekään. Enemmänkin se, että mies aika ajoin kiistää, että mitään pettämistä olisi tapahtunutkaan. Mitä mä sitten oikein voisin antaa anteeksi, jos kerran mitään ei muka edes tapahtunut. Jos tässä voitaisiin olla edes pysyvästi yhtä mieltä siitä, että mun luottamukseni on mennyttä toistaiseksi toisen teon vuoksi. Jos voitaisiin olla yhtä mieltä siitä, että mulla on oikeus olla loukkaantunut ja haavoitettu. Sehän ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mulla on oikeus roikottaa miestä löysässä hirressä hänen tekonsa vuoksi. Mutta helpompaa olisi ottaa häneltä se köysi kaulan ympäriltä, jos saisin edes olla hänenkin mielestään oikeutetusta vihainen. Oikeastaan mä tarvitsisin mieheltä vain ymmärrystä tän asian suhteen.  Enhän mä kuitenkaan ole väittänyt hänen olevan vastuussa mun elämän pilaamisesta. Tai siis ollaanpa nyt ihan rehellisiä. Kyllä mä taisin silloin ihan alkuun tehdä hänelle selväksi, että mun elämällä ei enää ole mitään merkitystä, koska hän on sen mennyt pilaamaan. Mutta siis se ei ollut mikään pysyvä tila. Tottakai musta ensin tuntui, ettei elämässä ole mitään mieltä ja se on miehen vika. Mutta jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei meistä kumpikaan ihan täysin ollut pitänyt huolta meidän suhteesta siihen mennessä - joten ei siihen vain toinen voi olla syyllinenkään. Tässä ei ylipäätään taida olla järkevää etsiä syyllisiä.

Artikkelin hyödyllisin vinkki oli kuitenkin se, että "Kannattaa kuunnella viimeisiä ajatuksiaan ennen nukahtamista. Jos ne ovat aina negatiivisia, on paras alkaa kehittää itselleen uusia uskomuksia elämästään." Mulla on sittenkin asiat melko hyvin. Ei tarvitse mennä sänkyyn negatiivisten ajatusten kanssa. Joten kyllä täältä suosta vielä noustaan, vaikka välillä tuntuukin, ettei tämä lopu koskaan.

Sitä paitsi kyllä meidän parisuhdekin tällä hetkellä näyttäytyy mulle muilta osin hyvin positiivisessa valossa. On jälleen yhteisiä matkasuunnitelmia (jotain romanttista mitä kannattaakin odottaa) ja yhdessä vietetty aikakin tuntuu hyvältä. Tosin kyllä mä aika herkkänahkainen olen viime aikoina ollut, mutta onko se sitten paha asia, jos näyttää tunteensa. Paremmat edellytykset meillä kai on suhdetta kehittää ja avioliittoa jatkaa, jos ollaan rehellisesti ja avoimesti sitä mitä ollaan.