Ensimmäistä kertaa tän ikuisuudelta tuntuneen kaksiviikkoisen aikana tykkään oikeasti olla ihan yksikseni kotona. Teinikin lähti vielä lenkille, kun siihen on iskenyt joku kumma urheilukärpänen. Muutenkin se puhuu ihan kummia: että muka keskittyisi jatkossa vaan opiskeluun ja urheiluun ja kodin siivoamiseen. Ihan kaikkea ei äiti ole valmis nielemään noin vain, mutta toiveikas toki olen. Hienoja asioita - teini-ikäiselle!

Yökyläily meni - no, nukkuessa kellon ympäri. Ihme unitalo se meidän yhteinen (siis entinen yhteinen) koti. Tietysti tällä flunssallakin on osansa asiassa, mutta silti se tuntuu ihan uskomattomalta suoritukselta. Tai siis heräsinhän mä ennen puolta yötä laittamaan pyykit kuivumaan.

Mielenterveyshoitaja toivotti mulle hyvät jatkot ja totesi, että noin sisukas nainen kyllä pärjää, vaikka välillä alamäkiä tulisikin. Kiitos vaan siitäkin. Tosin suurin syy hyvien jatkojen toivottamiseen oli kyllä sillä, että kotikunta muuttui muuton myötä. Ja takaisin olisin tervetullut, jos palaisin samaisen kunnan rajojen sisäpuolelle. Ja ehkä, mutta vain ehkä, hän myös tarkoitti sitä, että tällä hetkellä kyseisen keskusteluavun käyttö olisi tarpeetonta. Varsinkin kun on se parisuhdeterapiakin sekä yhdessä että erikseen. Mitä sitä sitten monessa paikassa kävisi jauhamassa niitä samoja asioita.

Mutta nyt tänään tulleen naistenlehden kimppuun! Oma sohva ja lehti. Ihan parasta - tällä hetkellä. Vartin päästä kaikki voikin olla jo aivan toisin. Se on tätä vuoristorataa nyt. Tosin on pidemmät nousut ja laskut kuin vielä pari päivää sitten.