Tänään on sitten se takapakkipäivä. Ehkä mä olen liian musiikin vietävissä. Ehkä tuo kaatosade saa mielen matalaksi. Ehkä mulle ei tee hyvää herätä yhtään ennen seitsemää. Tai ehkä tuleva pitkä työpäivä, kun mieli tekis vetäytyä vaan peiton alle mököttämään.

Nyt soi: Indica - Linnansa Vanki

Anteeksianto on päivän sana. Sehän on välttämättömyys, jotta mikään voi jatkua. Mutta kun mä en halua antaa anteeksi. En ihan vielä. Mä haluan takertua siihen, että mua on petetty ja haluan tehdä sen tiettäväksi. Jos mua ei kuulla, niin korotan ääntäni niin kauan, että se varmasti tulee kaikille selväksi. Mutta mä haluan kyllä, että jatkettaisiin.

Mitä sellaista mä muka olen tehnyt, että ansaitsin tämän. Oikeuttaako mikään siihen, että hajottaa toisen maailman tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi. Onko reilua, että mut heitetään ryömimään mutaisen ojan pohjalle polvet ja kämmenet verillä, ja yrittämään kerätä niitä pieniä sirpaleita edes orastavaksi itsetunnoksi ja luottamukseksi. Pahinta on luottamuksen puute ja se, että mielikuvitus kyllä osaa kehittää mitä hurjempia mielikuvia siitä, mitä vielä voisi tapahtua mun selkäni takana.

Eniten mua kuitenkin pelottaa - minä itse. Olen koulutettu tappelemaan, ja jos tässä mielentilassa törmäisin siihen toiseen osapuoleen, niin en tiedä mitä tapahtuisi. Tosin eräs ystävä kyllä väitti, että taatusti pystyisin pitämään fyysisen voimankäytön poissa kuvioista. Mä en itse vaan ole siitä täysin varma - en mä ole viime aikoina aina tuntenut itseäni lainkaan, joten se mitä ystävät muistaa mun olleen ei varmasti pidä aina paikkaansa enää. Mutta joo, olenhan mä päässyt jo pitkälle aivan alun vihantunteista. Ehkä mä sittenkin pystyisinkin. Mene ja tiedä.

Mutta siihen anteeksiantoon. Toisaalta mä kyllä haluaisin antaa anteeksi. Se tuntuu vaan jotenkin lopulliselta. Sehän tarkottaisi sitä, että kun asia on annettu anteeksi, niin siihen ei enää palata. Ja vielä mulla täytyy olla oikeus palata siihen, sillä sehän mut hulluksi tekisikin, jos vain pyörittelisin päässäni niitä mun omia mielikuviani. Mulla pitää olla oikeus kysyä asioista, jotten lankea mieleni harhoihin. Ja toisaalta haluaisin antaa anteeksi, mutta... mieheni tuntien hän vetää riidan yllättäessä myös vanhoja jo anteeksiannettuja asioita mukaan, joten tämä on saletisti sellainen, jonka syljen vastapalloksi hänen kasvoilleen. Mutta jos me saataisiin meidän kommunikaatiota kuntoon siellä terapiassa ja voisin varovaisesti alkaa luottaa siihen, ettei mieskään heittele vanhoja asioita niskaani muiden riitojen yhteydessä, niin... Silloin mä vapautuisin antamaan anteeksi - ihan oikeasti.

Toisaalta mun on täytynyt jo jollain tasolla antaa anteeksi, koska tavoitteena on avioliiton jatkuminen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ymmärtäisin ja hyväksyisin teon. Ja kyllä, mä muistan päivä päivältä selvemmin, että uskottomuus ei ollut se juttu, mikä meidät terapiaan ajoi. Myöskään mun poismuutto ei ollut syy, vaan seuraus. Eli oikeastaan uskottomuus ja poismuutto oli molemmat seurauksia siitä, että meidän suhde voi huonosti ja me oltiin kyvyttömiä keskenämme hoitamaan se kuntoon. Mutta vaikka ne olikin seurauksia, niitä ei pidä jättää huomiotta. Meidänhän pitää voida molempien luottaa siihen, ettei tällainen tule koskaan toistumaan. Meidän pitää ymmärtää syyt, jotka tekoihin johti, jotta voidaan omalta osaltamme estää tilanteen uusiutuminen.

Vaan nyt on pakko rientää suihkuun. Pitää mennä postin kautta töihin, sillä tilasin itselleni vähän luettavaa. Ja huomenna kun on vapaapäivä, niin kaiken muun toiminnan ohella aion heittäytyä sohvalle ja alkaa lukemaan kirjojani. Sieltä on tulossa Revitty sydän, Uskottomuuskriisistä toipumiseen ja Ainako anteeksi?.