Tää on niin mun tuuria. Olin peruuttamassa meidän terapia aikaa tänään, kun terapeutti oli samaan aikaan tekemässä sitä samaa. Näin ne asiat aina vaan järjestyy.

Olen töninyt miehen turvallisuuden tunnetta ehkä vähän liikaakin viikonlopun aikana. Toisaalta se on ollut tarpeellista. Hänestä kun nyt on mennyt koko ajan paremmin ja on ollut kivaa suunnitella tulevaisuutta yhdessä. Jälkimmäisestä olen samaa mieltä, mutta ennen kuin asiat on käsitelty, ei ole mitään tulevaisuuttakaan. Silti illalla lankesin siihen lohduttelun ansaan, kun toinen kuulosti niin reppanalta puhelimessa.

Fakta on nyt kuitenkin se, että ensisijainen tavoite on jatkaa yhdessä. Se ei kuitenkaan sulje pois muita vaihtoehtoja. Oikeastaan tavoite on siis selvittää tämä meidän yhdessä kehittämä sotku siten, että kumpikin osapuoli on tyytyväinen. Lopulta voi kuitenkin selvitä, että ratkaisu ei olekaan se, jota kumpikin toivoi. Mutta tätä epäilyähän en saa tuoda esiin millään muotoa, koska se tulkitaan välittömästi haluksi erota. Ja onhan sitten vielä sekin vaihtoehto, että ei millään voida löytää ratkaisua, johon molemmat olisivat tyytyväisiä.

No, olisinhan mäkin voinut asian esittää toisella tapaa. Mä kun töksäytin vain, että "Mitähän mä sussa sitten menettäisin?".  Oli miten oli, sitäkin on ihan aiheellista miettiä. Mitä mä menettäisin? Ja mitä mies mussa menettäisi? Vai menettäisikö kumpikaan oikeastaan mitään muuta kuin unelman avioliitosta, joka kestää kunnes kuolema meidät erottaa?

Nyt mun on myönnettävä sekin, että se uskottomuus alkaa vyöryä sieltä sittenkin. En mä olekaan sen asian yläpuolella. Ei sitäkään voi vain lakaista maton alle. Mies kyllä antaa ymmärtää, että siitä voitaisiin puhua. Mutta mä en tiedä mitä puhumista siinä on - mä en halua tietää mitään yksityiskohtia. Mä tiedän tapahtumista enemmän kuin riittävästi. Mun ongelma on oikeastaan se, että mies ei ymmärrä sen tulevan painolastina meidän suhteeseen hamaan loppuun asti. Kyllä se varmasti tulee ajan kuluessa aiheuttamaan vähemmän kipua, ja tuskaa mutta tuskin koskaan unohtuu kokonaan.  Tällä hetkellä se on kuitenkin myös suurin tekijä sille, etten luota mieheen pisaran vertaa. Ja kun suhteen pitäisi rakentua luottamukselle, niin... Mistä ihmeestä sitä sitten taikoisi.

Meidän välillä on tällä hetkellä paljon enemmän negatiivisia tunteita kuin mitä rakkaussuhteeseen kuuluu. Onhan se tietysti normaalia, että näitäkin päiviä tulee. Mutta onko se normaalia, että niitä on enemmän kuin positiivisia päiviä?

Päivi kirjoitti parisuhteesta, että

"En usko kenenkään ihmisen ansaitsevan ilkeyttä, julmuutta ja karkeutta, edes rakkaaltaan. Etenkin rakkaalta olisi kohtuullista odottaa hellyyttä, huomioimista, hyvänä pitämistä, kunnioitusta, luottamusta ja rakkautta. Ei vihaa."

Tällä hetkellä tunnen, että menettäisin ilkeyden, julmuuden, karkeuden ja vihan eikä niistä luopuminen tekisi edes kovin tiukkaa. Luottamus ja kunnioitus menivät jo rinnakkaissuhteen paljastuttua eikä niitä rakenneta ihan hetkessä uudelleen. Huomioiminen ja rakkaus olivat aika lailla katkolla jo ennen kuin päädyin muuttamaan pois. Joten joo, tuosta listasta jää jäljelle hellyys - fyysinen sellainen, jota vielä kuitenkin ajoittain on. Millään muulla tasolla en koe hellyyttä saavani.

Nyt soi: PMMP - Tässä elämä on