Tänään terapiaa. Sen mielekkyys vaan on hiukan kyseenalaista. Mies on sivulauseissa tehnyt selväksi, että se on hänestä ihan ajan haaskausta. Uusimpana nyt sitten se, kun soitti tänään. Olin pesemässä parhaillaan hampaita, jonka seurauksena käytiin seuraavanlainen keskustelu.

- Oonks sä menossa johonkin tänään?
(Siis hampaatko tarvitsee pestä vain jos on menossa johonkin?)
- Terapiaan.
- Ai niin. Onko se tänään? Mihin aikaan? Mä olisin unohtanut koko jutun.

Mä nyt vaan olen sitä mieltä, että jos jokin asia on tärkeä, sen kyllä muistaa. Ja varsinkin kun tämänkin otin eilen puheeksi monen monta kertaa, ettei mies pääsisi unohtamaan.

***

Toinen ahdistava ajatus on anoppila. Otettiin yhteen keväämmällä melkoisen railakkaasti. Siis kun asiathan kuuluu hänelle, koska mies on hänen poikansa. No just, niin varmaan. Tähän mitään leijonaemoja enää tarvita.

Mies kuitenkin kysyi tulenko hänen mukaansa auttamaan anoppilaan, kun menee asentamaan sinne laajakaistaa. No en todellakaan mene. Tiedän kyllä, että jos me aiotaan jatkaa, niin joskus sekin sotakirves on haudattava, mutta fakta on se, että en ole aloitteentekevä osapuoli. Voi myös olla, etten olisi ihan valmis hautaamaan sotakirvestä vielä, vaikka anoppi tekisi aloitteen siihen. Meillä on tässä nyt ihan kahdenkeskisiä asioitakin selvitettävänä vielä enkä todellakaan päästä siihen väliin kummankaan äitiä sotkemaan. Se niille mitään kuulu, vaikka heidän lapsiaan ollaankin.

***

Kolmanneksi nyppii se, että mies on ottanut tavakseen kysyä multa, että olenko ollut kiltisti. Hänellä kun ei ole mitään syytä sellaista kysyä, niin jokainen usein toistuva kysymys aiheuttaa sen, että koen mua epäiltävän aivan turhaan. Mutta sehän on vain ihan viaton kysymys. Miksi siis sama kysymys mun esittämänä ei olekaan viaton?