Huomenna olisi terapiaa. Ehkä. Mies ilmoitti olevansa ehkä tulossa kipeäksi. Sai saparotautitartunnan siitä uutisia lukiessaan. Toivottavasti ei kuitenkaan sairastu. Muuten menee koko unelmaviikonlopun suunnitelmat ihan pipariksi. Jos niin käy, niin sitten voikin seuraavaksi miettiä voiko vitutukseen kuolla. Luultavasti vastaus siihenkin on kielteinen.

Olisinkin eilen halunnut jääkaappimagneetin, jossa sanottiin:

"Avioliitto on suhde, jossa toinen on aina oikeassa ja toinen on aviomies"

En saanut lupaa ostaa sitä. Miksiköhän?

Mä olen elämäni aikana saanut aina mennä eteenpäin kyynärpäätaktiikalla sellaisella asenteella, etten tarvitse yhtään ketään. Kyllä mä pärjään ihan itsekin. Ja pärjäänhän mä - tietenkin. Mutta kun mä olen solminut avioliiton toisen kanssa, niin kyllä mä olen toisaalta myös odottanut, ettei enää tarvitse pärjätä pelkästään yksin. En mä ole sitä silloin vielä oikein täysin tiedostanut. Tämä tiedostaminen on alkanut terapian myötä hiljalleen nousta päivänvaloon. Mä haluan ja tarvitsen sellaista kumppanuutta, että voin luottaa toiseen asiassa kuin asiassa.

Tämä kolari asia liittyy siihen suuttumukseen vain siten, että jostain syvältä puhkesi ajatus, että jos mä nyt ajaisin uudelleen kolarin jonain päivänä, niin todennäköisesti mun olisi otettava taksi tai soitettava äidille, että tulee hakemaan. Ei ole kovinkaan todennäköistä, että ajaisin kolarin, mutta siinä tilanteessa mä voisin oikeastaan luottaa vain siihen, että mies olisi juonut eikä olisi ajokunnossa. Eihän hän paljoa ole juonut, mutta kuitenkin sen verran, ettei voi olla avuksi oli sitten päivä mikä hyvänsä.

Kolari liittyy siihen suuttumukseen myös siten, että mun oli todella vaikeaa soittaa miehelle siitä. Mä pelkäsin hänen reaktiotaan. Se taas on asia, joka on muutenkin vaikea. Mä haluaisin, että voisin puhua asian kuin asian miehelle ilman, että mun tarvitsee miettiä ja pelätä hänen reaktiotaan. Oikeasti mikään asia ei ole sellainen, että pitäisi pelätä puhua siitä yhtään kenellekään. Miehen kanssa taas tosi moni asia on sellainen. Mä voin luottaa siihenkin, että ensin mut nujerretaan oli kysymys sitten vaikka vain siitä, että meninkin K-kaupan sijasta S-kauppaan. Vasta kun olen terhakkaasti puolustanut itseäni, voi ehkä tulla syliä, silityksiä ja ymmärrystä. Mun ei myöskään pitäisi joutua panikoimaan sitä, että soitan hänelle tarpeeksi nopeasti töistä päästyäni. Kolme minuuttia on kuitenkin todella lyhyt aika...

Syli ja silitykset on niitä asioita, joiden vuoksi varmasti ollaan yhä edelleenkin yhdessä. Se vaan on niin ihanaa, kun saa käpertyä toisen kainaloon varsinkin kun molemmat tykätään kiehnätä kyljessä. Mutta se ei ihan vielä täytä niitä kriteerejä, joita mä pidän hyvänä kumppanuutena. Kumppanuus on kuitenkin se ensisijainen asia (joka pitää sisällään todella paljon muita asioita), jota mä parisuhteelta haluan.

Joka tapauksessa. Niin syvällä kuin nyt taas mentiin, niin eiköhän tämäkin asia hiljalleen saada puhuttua. Otin sen puheeksi tänään, mutta enemmänkin sillä linjalla, ettei tässä ole mitään järkeä. Mistä siinä oikeasti oli kysymys alkoi avautua mulle vasta päikkäreiden jälkeen, kun mies oli jo mennyt omaan kotiinsa.

Päivät on kyllä oivalluksia täynnä. Sitä luulee tuntevansa itsensä. Mutta sitten ei aina tunne edes itseään. Vaan onko se nyt mikään ihme, jos vuosikausia uskottelee itselleen, ettei kukaan pääse niin lähelle mua, että voisi mua satuttaa. Nyt joku kuitenkin rikkoi suojauksen ja pääsi niin lähelle. Hyvä niin.

Lainaukset: Alain de Botton: Rakkauden koetus

Ostin joku aika sitten yllä mainitun kirjan. Siinä olen todella saanut rahoilleni (3 €) vastinetta. Olen lukenut vasta ensimmäisiä paria lukua yhä uudelleen ja uudelleen, ja oivallan joka kerta siitä jotain uutta. Vaikka ihminen olisi kuinka realisti hyvänsä, niin rakkausasioissa sitä muuttuukin yllättäen mystikoksi, joka näkee asioissa sattuman sijaan monen monituista merkitystä.

Ensimmäinen luku kertoo romanttisesta fatalismista, kohtalonuskosta. Kirjan päähenkilöt tapaavat lentokoneessa. Me tavattiin grillijonossa baari-illan jälkeen eikä se millään muotoa voinut olla sattumaa. Varsinkin kun seuralaiseni kanssa taisteltiin siitä mihin grillille mentäisiin. Minä olin voimakastahtoisempi. Ja minut oli tehty sokerista. Sateella en suostunut lähtemään yhtään kauemmas kuin se vatsan täyttymisen kannalta oli välttämätöntä. Jos olisin taipunut, me ei oltaisi ehkä koskaan tavattu. Sen täytyi olla kohtalo, ei sattuma.

Mutta koska me oltiin sen verran jääräpäitä eikä tajuttu asiaa ihan siltä seisomalta, niin kohtaloa vahvisti seuraava tapaaminen samalla työmaalla. Sen täytyi olla kohtaloa ja me kuuluttiin yhteen, kerran tavattiin yhä uudelleen ja uudelleen odottamattomissa paikoissa. Jos se olisi ollut sattumaa, olisin aivan yhtä hyvin voinut tavata kenet tahansa toisen. Ja kun eräs tietty horoskooppikirjakin tietää kertoa, että koska olemme syntyneet tiettyinä päivinä, niin tähtien ja kuun ja kaikkien muiden taivaankappaleiden mukaan me olemme toistemme sydämen valitut ja ne oikeat.

Näin ollen ajatus sattumasta on täysin sietämätön ja mahdoton. Kohtalo on määrännyt meidät elämään yhdessä. Mitään muuta vaihtoehtoa ei voi olla olemassa.

"Sillä hetkellä, kun alkaisin uskoa, että tapaamisemme johtui yksinomaan sattumasta - että sen todennäköisyys oli yksi 5840,82:sta - sillä hetkellä olisin myös lakannut tuntemasta ehdotonta välttämättömyyttä elää elämäni hänen kanssaan - ja olisin lakannut rakastamasta häntä."

Sunnuntaina ostin "hyvinvoinnin uutuusehti Evitan", koska sen kannessa luvattiin, että pettämisen voi antaa anteeksi. Eipä sieltä mitään kovin uutta tietoa tullut tähän suohon. Tosin pelkästään kyseisen artikkelin otsikko "Ikuisesti sinun marttyyrisi" pisti  miettimään . Ei helkkari - mä mikään marttyyri halua ikuisesti olla. En halua, en!

Tiedostan kyllä, että anteeksiantamisen esteenä on se, etten oikein täsmälleen tiedä, mitä pitäisi antaa anteeksi. Tai ei ehkä ihan sekään. Enemmänkin se, että mies aika ajoin kiistää, että mitään pettämistä olisi tapahtunutkaan. Mitä mä sitten oikein voisin antaa anteeksi, jos kerran mitään ei muka edes tapahtunut. Jos tässä voitaisiin olla edes pysyvästi yhtä mieltä siitä, että mun luottamukseni on mennyttä toistaiseksi toisen teon vuoksi. Jos voitaisiin olla yhtä mieltä siitä, että mulla on oikeus olla loukkaantunut ja haavoitettu. Sehän ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mulla on oikeus roikottaa miestä löysässä hirressä hänen tekonsa vuoksi. Mutta helpompaa olisi ottaa häneltä se köysi kaulan ympäriltä, jos saisin edes olla hänenkin mielestään oikeutetusta vihainen. Oikeastaan mä tarvitsisin mieheltä vain ymmärrystä tän asian suhteen.  Enhän mä kuitenkaan ole väittänyt hänen olevan vastuussa mun elämän pilaamisesta. Tai siis ollaanpa nyt ihan rehellisiä. Kyllä mä taisin silloin ihan alkuun tehdä hänelle selväksi, että mun elämällä ei enää ole mitään merkitystä, koska hän on sen mennyt pilaamaan. Mutta siis se ei ollut mikään pysyvä tila. Tottakai musta ensin tuntui, ettei elämässä ole mitään mieltä ja se on miehen vika. Mutta jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei meistä kumpikaan ihan täysin ollut pitänyt huolta meidän suhteesta siihen mennessä - joten ei siihen vain toinen voi olla syyllinenkään. Tässä ei ylipäätään taida olla järkevää etsiä syyllisiä.

Artikkelin hyödyllisin vinkki oli kuitenkin se, että "Kannattaa kuunnella viimeisiä ajatuksiaan ennen nukahtamista. Jos ne ovat aina negatiivisia, on paras alkaa kehittää itselleen uusia uskomuksia elämästään." Mulla on sittenkin asiat melko hyvin. Ei tarvitse mennä sänkyyn negatiivisten ajatusten kanssa. Joten kyllä täältä suosta vielä noustaan, vaikka välillä tuntuukin, ettei tämä lopu koskaan.

Sitä paitsi kyllä meidän parisuhdekin tällä hetkellä näyttäytyy mulle muilta osin hyvin positiivisessa valossa. On jälleen yhteisiä matkasuunnitelmia (jotain romanttista mitä kannattaakin odottaa) ja yhdessä vietetty aikakin tuntuu hyvältä. Tosin kyllä mä aika herkkänahkainen olen viime aikoina ollut, mutta onko se sitten paha asia, jos näyttää tunteensa. Paremmat edellytykset meillä kai on suhdetta kehittää ja avioliittoa jatkaa, jos ollaan rehellisesti ja avoimesti sitä mitä ollaan.

Mä nyt vaan olen sitä mieltä, että jos jokin asia on tärkeä, sen kyllä muistaa. Ja varsinkin kun tämänkin otin eilen puheeksi monen monta kertaa, ettei mies pääsisi unohtamaan.

***

Toinen ahdistava ajatus on anoppila. Otettiin yhteen keväämmällä melkoisen railakkaasti. Siis kun asiathan kuuluu hänelle, koska mies on hänen poikansa. No just, niin varmaan. Tähän mitään leijonaemoja enää tarvita.

Mies kuitenkin kysyi tulenko hänen mukaansa auttamaan anoppilaan, kun menee asentamaan sinne laajakaistaa. No en todellakaan mene. Tiedän kyllä, että jos me aiotaan jatkaa, niin joskus sekin sotakirves on haudattava, mutta fakta on se, että en ole aloitteentekevä osapuoli. Voi myös olla, etten olisi ihan valmis hautaamaan sotakirvestä vielä, vaikka anoppi tekisi aloitteen siihen. Meillä on tässä nyt ihan kahdenkeskisiä asioitakin selvitettävänä vielä enkä todellakaan päästä siihen väliin kummankaan äitiä sotkemaan. Se niille mitään kuulu, vaikka heidän lapsiaan ollaankin.

***

Kolmanneksi nyppii se, että mies on ottanut tavakseen kysyä multa, että olenko ollut kiltisti. Hänellä kun ei ole mitään syytä sellaista kysyä, niin jokainen usein toistuva kysymys aiheuttaa sen, että koen mua epäiltävän aivan turhaan. Mutta sehän on vain ihan viaton kysymys. Miksi siis sama kysymys mun esittämänä ei olekaan viaton?

Toisaalta mä olin illallakin jo kovin rikki. Katseltiin BB:n häätöäänestystä. Justiina sai lähteä. Näkipä sitten ihan itse, ettei se ollutkaan "no big deal", että menee leikkimään aikuisten leikkejä miehen kanssa, jonka miellettiin jollain tapaa olevan Kätlinin ja olemalla muutenkin täysin kyvytön ottamaan toiset huomioon. Ilahduttavaa oli se, että tällä kertaa asukas ja nimenomaan Justiina sai lähteä yli 70% äänierolla. Se on ihan hiton paljon. 

Mulle tietenkin tuli tosta mieleen miehen touhut sen yhden lumpun kanssa. Niin mä en ole niin paljon tapahtuneen yläpuolella, että olisin oppinut kutsumaan kyseistä henkilöä vähemmän nimittelevämmin. Tottakai siinä tarvittiin kaksi enkä pelkästään häntä tapahtuneesta syytä. Onhan mieheni ollut se aloitteentekevä osapuoli. Voi olla, että olen väärässä ja todellisuudessa toimisin vastoin periaatteitani, mutta...

Mä en ikimaailmassa lähtisi tekemään tuttavuutta mieheen, joka on omien sanojensa mukaan eroamassa, mutta joka edelleen kuitenkin asui vaimonsa kanssa. En vaikka se mies olisi jumalaisen ihana. Enkä mä siten joutuisi ikinä selittelemään sille vaimolle, että en mä ikinä tahtonut sotkea teidän välejä. No shit Sherlock, kannattaisko ajatella asioita vähän etukäteen. Mä en ehkä itse ole aina mikään ruudinkeksijä, mutta moraalisesti kestäviä valintoja kuitenkin pyrin tekemään.

Näin se viikko etenee. Toisaalta kovin ennalta arvattavasti. Toisaalta sitten taas ei aina haluaisi arvata ennalta, kuinka asiat kiertää ympyrää samalla kaavalla. Mutta kunhan pää pehmenee silmiin katsomalla, niin eiköhän se siitä sitten taas iloksikin muutu. Edelleenkin mun mielialat vaihtelee toisen mielialojen mukaan.

Kuulin aamulla radiosta jonkun Jani & Jetsettersin kappaleen. Olisin halunnut kuulla uudelleen, mitä siinä ihan oikeasti laulettiin. Mutta eihän pari viikkoa sitten julkaistun levyn kappaleita vielä löydy tuubista. Puhuttelevat sanat tässäkin.

Matkan kohokohta oli Pikku Myy. Mies leikki rohkelikkoa, ja ajatteli poistua laivasta. Vastaan käveli Pikku Myy, joka kysyi mikä miehen määränpää oli? Miehen vastattua totesi: "No sitten vois olla viisaampaa pysyä laivassa."  Mies taisi mennä ihan sanattomaksi, mutta tuli pikaisesti luokseni turvaan. Pienet viisaat naiset eivät ole ihan hänen lemppareitaan.

Ei kun kohokohta ei sittenkään ollut Pikku Myy vaan se, että me ei taidettu tällä kertaa riidellä kertaakaan. Meillä oli oikeastaan vain hauskaa yhdessä. Tahtoo lisää!

Meidän ihanat pienet karvapallot on meillä. Kovin ovat seurallista väkeä nyt, kun ovat uskaltautuneet pois sohvan alta kurkkimasta ja pelkäämästä outoja ääniä. Nyt seurustelemaan niiden söpöläisten kanssa.

Nyt soi:
  Exilia - Starseed

Viime kerralla oli puhetta siitä, että lokakuun puolivälissä alettaisiin tehdä suunnitelmaa, että onko tavoitteena jouluksi yhteiseen kotiin vai jouluksi avioerohakemus vetämään. Se ajatus hylättiin nyt kokonaan. Myös se ajatus laitettiin kokonaan jäihin, että pitäisi olla jokin päivämäärä mihin mennessä on ratkaisuja tehtävä. Toisaalta sellainen kannustaisi kyllä yrittämään varmaan ehkä vähän enemmän. Toisaalta se saattaisi lisätä toivottomuuden tunteita, kun me ei ehkä päästäisikään kriisin suhteen eteenpäin asetetussa ajassa. Tuntuu helpottavalta tietää, että ainakin tämän vuoden loppuun mennään terapiaan joka toinen viikko.

Meillä on molemmilla ollut viime aikoina vahvasti sellainen olo, että olisi helpointa laittaa vaan paperit vetämään ja erota. Sellaista yleistä luovuttamismentaliteettia. Mies on niitä laittanut oikein sanoiksi muotoon "Mä en jaksa enää. Haluan erota." Ja minä taas pidän nuo ajatukseni omana tietonani tai kirjoitan blogiin odottaen, että tälläkin kertaa se menee kyllä ohi. Terapiassa sitten mietittiin sitäkin, että olisiko se eroaminen sitten todellisuudessa yhtään helpompi vaihtoehto ja selvittäisikö se lopultakaan tilannetta yhtään. Todellisuudessa ainoa mikä olisi sen jälkeen selvää, olisi meidän rakkaussuhteen päättyminen. Jolloin ei sitten tietenkään enää asettaisi toiseen mitään odotuksia. Siellä olisi vastassa kuitenkin uudet haasteet, kun pitäisi alkaa ihan oikeasti tappamaan tunteita toista kohtaan. Pitäisi käsitellä ero eikä mikään menisi oikeasti nopeammin. Jos edelleen olisi unelma perheestä, niin sittenhän pitäisi taas löytää joku toinen ihminen, jonka kanssa sitten lopulta olisi kuitenkin ne samat ongelmat edessä. Ainahan ne omat heikot kohdat sieltä puskee esille uudessakin suhteessa. Ei ne mihinkään katoa.

Epätoivo vaihtui sitten taas toivorikkaudeksi. Ehkä sittenkin. Viikko sitten, jos joku olisi kysynyt olisin varmaan vastannut, että en oikein jaksaisi enää. Mutta eihän kukaan kysynyt. Paitsi äiti olisi halunnut tietää, että mitä me oikein aiotaan. Vastasin, ettei hänenkään sitä tarvitse tietää, kun meille ei aina ole selvää itsellemmekään mitä halutaan yhdessä ja erikseen. Eikä se edes muille kuulu.

Mulla on taas pitkä viikonloppuvapaa tiedossa. Lähdetään miehen kanssa kahdestaan risteilylle. Toivottavasti osataan nauttia toistemme seurasta eikä lähdetä riitelemään siellä.